tiistai 27. joulukuuta 2011

Kansalainen kahden maan

Jäänyt blogitekstin päivittäminen vähän kesken.. :D Tällainen luonnos löytyi, päiväyksellä 14.12.:

"Tänään heräsin toiseen aamuun Suomessa helsinkiläisessä hotellihuoneessa. Täällä (Suomessa, ei hotellissa) on kylmää ja pimeää ja ihmiset on ankeita, eikä kotiinpaluumasennusta helpota se, että ei vielä tosiaan päästy palaamaan sinne kotiin eikä päästäkään ennen lauantaita erinäisistä syistä.

Kun jo valmiiksi masentaa, en tiedä onko ihan fiksuin ajatus velloa reissufiiliksissä mutta toisaalta haluan ehdottomasti tallentaa nämä fiilikset tällaisenaan, tuoreina ja vielä vähän kipeinä.

Kun me silloin reilu vuosi sitten valittiin vaihtokohdetta, pomppasi Aussit listan kärkeen lähinnä sen takia, että se tuntui niin kaukaiselta, erilaiselta, utopistiselta. Lähdettiin reissuun juuri Australiaan, koska se on niin k a u k a n a ja erilainen. Lähdettiin kokemaan erilaiset eläimet ja upea luonto, valtameri, autiomaa, lämpö. Mitä sitten jäi käteen? Toki kaikki tuo, mitä mainitsin, mutta päällimmäisenä mielessäni on ihmiset. Lämpö, joka ei tule auringosta, vaan sydämestä."

Nyt, melkein tasan 2 viikkoa tuon kirjoittamisen jälkeen oma arki on imaissut niin mukaansa, että kotiinpaluuangsti on helpottanut huomattavasti, mutta kaipuuta takaisin se ei ole himmentänyt. Puhuttiin lähdön alla  yhden kämppiksen kanssa siitä, miten on mielenkiintoista nähdä säilyykö kaipuu ja paluumotivaatio vielä sittenkin, kun ollaan kukin takaisin omassa turvallisessa arjessa. Tuolla kaukana se tuntui aivan itsestäänselvältä, että vielä joskus palataan ja että suurinpiirtein ei ollut enää muuta elämää kuin se lainaelämä auringonpaisteineen, kommuuneineen ja valtamerineen. Nyt? Nyt tuntuu ajoittain siltä, että ei ole koskaan pois ollutkaan, ja toisaalta taas tiedän, etten tullut takaisin samana kuin lähdin. Matka Ausseihin muodostui myös matkaksi itseen ja takaisin palasi vahvempi ja varmempi, rohkeampi nainen. Näkemäni asiat ja kohtaamani ihmiset vahvistivat omaa näkemystä ja otetta sekä työhön että ihmissuhteisiin, ja sekä uskon että toivon etten koskaan enää tule katsomaan sormieni läpi asioita, joita olen ennen katsonut. Ammattilaisena tai siviilissä.

Niin se paluumotivaatio. Ei se ole hävinnyt. :) Vielä on aivan liian aikaista millekään konkreettisille suunnitelmille, joten toistaiseksi se on tuolla takaraivossa epämääräisenä kaipuuna, mutta siellä se on, koko ajan läsnä. Ja sitä paitsi läheskään kaikkea reissussa koettua ja nähtyä ei ole ehtinyt edes prosessoida ja matkaa saa elää uudestaan lähes päivittäin kun aina tulee mieleen joku uusi juttu kerrottavaksi, tai tapaa jonkun ekaa kertaa reissun jälkeen ja saa kertoa kaiken alusta.
Ja lisäksi aina, kun katson kelloa, muutan sen mielessäni Perthin aikaan ja mietin mitä Michael tai Adam ja Claudette tai Andrew tekevät juuri nyt, miten siellä etenee suunnitelmat ja tapahtumat mitkä käynnistyivät meidän matkamme aikana... ikinä, ikinä, ikinä en olisi lähtiessä uskonut, että näin voisi käydä, mutta elämä se osaa yllättää, kun sille antaa luvan, ja niinpä toiselta puolelta maailmaa löytyi meille paljonpaljon muutakin kuin koaloita ja koralleja: toinen koti. ♥

sunnuntai 4. joulukuuta 2011

Viimeisin voimin

Tänään oli viimeinen jumalanpalvelus koko porukalla, tiistaina oli viimeinen raamis koko porukalla, huomenna starttaa viimeinen viikko tällä mantereella ainakin pitkään aikaan, mahdollisesti ikinä. Sillä vaikka paluusta on puhuttu ja tällä hetkellä motivaatio on valtava, koskaan ei tiedä mihin elämä kuljettaa.

Me saatiin kotosuomesta suru-uutisia jotka valitettavasti ovat varjostaneet viime viikkoa aika reilustikin. Siinä huomasi samalla jotenkin sen, kuinka tämä 3kk on ollut mahtavuutensa lisäksi myös kuormittavampi kun tajusikaan, kun suunnitelmien muutos, lisästressi ja asioiden järjestely(-yritys) toiselta mantereelta käsin vei tämän tyttösen hermoromahduksen partaalle ja olin loppuviikosta valmis luovuttamaan tähän paikkaan ja lähtemään kotiin saman tien. En sitten kuitenkaan luovuttanut, ja parin päivän satunnaisten itkukohtausten jälkeen viimeistään tämänaamuisessa jumalanpalveluksessa ravistauiduin irti ahdistuksesta ja päätin keskittyä fiilistelemään näitä viimeisiä päiviä, viimeisiä uimareissuja, viimeisiä kohtaamisia, viimeisiä halauksia ja kyyneleitä. Kotiinpaluuviikko on raskas, mutta sekin loppuu joskus ja tulee vastaan onneksi vain päivä kerrallansa.

Ja ettei nyt liian synkeää kuvaa tulisi, niin edelleen täällä olosta todella nautin, ja toisaalta odotan jo kovasti myös kotiin ja töihin paluuta, lähinnä vain mieluusti hyppäisin 11. päivästä suoraan 17. päivään.
Lähes koko tämän viikon on lämpömittarissa lukemat nousseet 30 asteen paremmalle puolelle joten ohjelmassa on ollut muutama rantapäivä sekä tuossa lähimmällä rannalla että myös Hillarysin satamassa jossa tuli kokeiltua laiturilta pää edellä hyppimistä ensimmäistä kertaa varmaan kymmeneen vuoteen. :)

Tiistaina oli Parkereilla yhdistetty grilli/raamis-ilta ja tosiaan viimeinen koko porukalla, ensimmäiset kunnon kyyneleet valuivat siinä kun aloitettiin hyvästien jättäminen ja Michael käytti tilaisuutta kommentoidakseen minulle jotain todella kaunista ja erittäin tärkeää asiaa, sanat jotka vien täältä aarteenani kotiin ♥.

Eilen toteutettiin viimein jotain, mikä on ollut Michaelin ohjelmalistalla alusta asti: drag racing, eli kiihdytyskisat. Järjetöntä rahanmenoa ja todennäköisesti jotain, mitä ei ikinä Suomessa tulisi tehtyä, mutta olihan se aikamoinen elämys sinänsä, varsinkin kisan nopeimmat, yli 500km/h päästelevät top fuel -autot. Istuttiin todella lähellä lähtöpaikkaa, kiihdytyksestä lähtevän äänen ennemmin tunsi kuin kuuli, bensa kirveli silmissä ja palanutta kumia löytyi vielä tänäänkin tukasta. :) Erilainen ja hauska ilta!

Vielä on edessä joitain asioita, joita täällä haluaa tehdä ja toteuttaa, ja tarkoituksena onkin hyvästeistä ja kaikista niistä Viimeisistä huolimatta seuraavakin viikko elää ihan normaalia elämää, nauttia ja touhuta. Tätä kaikkea täällä nähtyä ja tehtyä voi (ja pystyy) prosessoimaan sitten kotona, nyt on vielä aika nauttia ja elää hetkessä.

Tämmöinen tynkäentry tällä kertaa, ja teemaan sopien mitä todennäköisimmin viimeinen entry täältä kaukaa. Seuraavaksi tavataan sitten kotiinpaluumasennuksen ja kulttuurishokin hilpeissä tunnelmissa! :D


Ps. Nyt on JOULUKUU! Hyvät ihmiset sentään miten sitä saisi sen sisäistettyä kun lämpömittari näyttää +32 ja hiki valuu istuessakin? :D

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Margaret river in my heart ♥ ja muuta sekavaa ajatustuotosta

Tasaiseen tahtiin hiipuu blogin päivitystahti näköjään... :D

Huomenna on jäljellä tasan kolme viikkoa, kolmen viikon päästä tähän aikaan saatellaan meidän kämppäkaverikolmikkoa lentokentälle.... MIHIN aika menee??
Viime päivityksen jälkeen aika on mennyt ainakin siihen, että olin kipeänä. Se oli tylsää. TODELLA tylsää. Siinä se ainakin nähtiin, ettei musta olisi ollut täällä vain hengailemaan, kun kolme päivää yksin muiden ollessa töissä teki aika tiukkaa. :D Syy, miksi tulin kipeäksi oli se, että käytiin eläintarhassa. Kaatosateella. Todella fiksua, mutta minkäs teet kun aika vaan loppuu kesken. :D Paljon nähtiin sellaista paikallista eläimistöä joita on nähty myös luonnossa tai Cavershamissa mutta muutama paikallinen uusikin tuttavuus löytyi, kuten tasmanian tuholainen ja aivan tolkuttoman söpö puukenguru! Ja toki myös leijonia, tiikeri ja seepra, kirahvi ja norsuja. Aika hianoo.

Eläintarhareissun jälkeen olin siis kipeenä, ja sitten olikin jo meidän toinen loma. :) Ennen lomaa perjantaina toimittiin vähän niinkuin paikallisoppaina kun sen aikaisemmin mainitsemani suomalaisseurakunnan pastori vieraili koululla suomalaisen eläköityneen lähetystyöntekijäparin kanssa. Oli mukava päästä puhumaan vähän suomea ja kertomaan catalyst schoolista ja vaihtamaan kokemuksia aussikulttuurista. Lauantaina otettiin pikainen iltapäiväretki Fremantleen joka on siis Swanjoen suun satamakaupunki, tosi kaunista siirtomaa-ajan arkkitehtuuria ja mahtava Fremantle markets.
Sunnuntaina oltiin taas vieraina suomalaisen seurakunnan jumalanpalveluksessa sekä sen jälkeen juuriltaan suomalaisen pastor Paulin vetämässä rippikoulussa jossa oli huimat 3 nuorta. Mut hienoja kohtaamisia nuorten kanssa. :)
Rippikoulun jälkeen lähdettiin Paulin kanssa uudestaan Fremantleen, hieman kierreltiin paikkoja ja käytiin syömässä.

Sen jälkeen oli mun ja Jaakon aika suunnata kahdenkeskiselle lomalle! Suuntana etelä, Margaret riverin alue, kuulu surffirannoistaan, upeasta luonnostaan ja viineistään. Ja oi oi miten kaunista seutua olikin! Kukkuloita, kallioista merenrantaa ja mahtavia karripuumetsikköjä! ♥ Kyllä sitä niin taas vaan huomasi miten se metsä on suomalaisen sielunmaisema kun pitkästä aikaa pääsi kävelemään ihan oikeaan metsään eikä pusikkoon.
Yövyttiin söpössä mökissä sunnuntaista perjantaihin ja kierreltiin edestakas Australian lounaisinta kolkkaa. Tutustuttiin luontoon käymällä muutamat kävelyreitit (nähtiin taas valaita! ei iiihan yhtä läheltä kuin risteilyllä mut.. ja lisäksi nähtiin pelikaaneja, opossumi ja kolme ihan valtavaa kengurulaumaa!) ja vierailemassa kahdessa mahtavassa luonnonluolassa, Ngilgi cavessa ja Jewel cavessa jotka jatkui syvimmillään 42m maanpinnan alapuolelle. Uskomattoman kauniita stalagmiittejä ja mitä näitä nyt on, välillä aika kapeita rakosia sekä ajoittain päätähuimaava tietoisuus pään yläpuolella painavista massoista. Syvyyksistä matkattiin korkeuksiin, Australian manneralueen korkeimmalle majakalle joka kohoaa sattumoisin niemenkärjessä, jonka edustalla Intian valtameri kohtaa Eteläisen jäämeren, tällä reissulla on siis jalat kastettu kahteen eri valtamereen! Majakalta näkyi myös kallio, jonka kohdalla maapallon vastakkaisella puolella sijaitsee Valkoinen talo. George-pojan valtakaudella paikkaa kutsuttiin kuulemma maailman turvallisimmaksi, kun sitä kauemmaksi ei Bushista maapallolla päässyt. :D

Ja kun viinialueella oltiin, tulihan sitä poikettua myös muutamalla viinitilalla. :P Maisteltua tuli kaikenlaista hienoa ja muutama pullo läksi matkaankin. Viinitilojen lisäksi käytiin mm. muro/pähkinähtehtaalla ja suklaatehtaalla ♥. ja kun jo mainittujen lisäksi siellä sun täällä sai maistella hieman marmeladeja, liköörejä, oliiveja jne. niin lopputulemana voi todeta, että varsinainen herkkusuun paratiisi! Ja kun siihen vielä lisää viehättävät ja vireät pikkukaupungit ja uskomattoman luonnon, niin kyllä se nyt vaan taisi löytyä mun haave-asuinpaikka ♥. Jos siis olisi yhtään semmoinen mielenlaatu, että joskus ikinä milloinkaan vahingossa suunnittelisi voivansa asua pitkäkestoisesti muualla kuin Suomessa, that is.

Yhtenä iltana Busseltonissa koettiin myös jälleen yksi ensimmäinen kerta: ensimmäinen kerta drive-in -leffassa! Oli aika mahtava elämys istua siinä omassa (laina-)autossa ja katsoa leffaa jättiscreeniltä ja samaan aikaan kuunnella sitä leffaa radiotaajuudelta auton kauittimista. :)

Paluumatkalla pysähdyttiin vielä kertaalleen Fremantlessa ja erityisesti Fremantlen vankilassa, v. -91 suljetussa ja nykyisin museona toimivassa entisessä maximum security -tason vankilassa (jossa on siis aikanaan tuomiotaan kärsinyt pahoista pahimmat, ja jossa on myös toimeenpantu kuolemaantuomioita niin kauan kuin niitä ylipäänsä on osavaltiossa toimeenpantu, eli vuoteen 1964). Aika hiljaiseksi veti kyllä sellit ja ympäristö sekä kertomukset rangaistuksista ja olosuhteista, tai ainakin viimeistään sen itse hirttolavan näkeminen.

Ihan tarpeeksi ei vissiin oltu reissattu vielä viikolla, kun lauantaina päästiin ruksaamaan taas yksi kohta yli to do -listaltamme: Rockinghamin Penguin island! Puksuteltiin siis junalla noin 40km Perthistä etelään ja siitä viitisen minuuttia lautalla luonnonreservaattisaarelle. Saarelta tehtiin risteily tiirailemaan merileijonia, joita nähtiinkin muutama toisen pikkusaaren rannalla rennosti köllöttelemässä. Saarella nähtiin ihan mielettömästi pelikaaneja, jotka pesii siellä, sekä liskoja ja totta kai lokkeja. Saarella myös eläviä sinipingviinejä (little penguins, maailman pienin pingviinilaji) ei nähty villeinä, koska ne ovat arkoja ja hyviä piiloutumaan, mutta sen sijaan pääsimme näkemään muutaman ihmisten hoidossa elävän (loukkaantuneita tai muualta löytyneitä tms. joita ei ole enää pystytty sopeuttamaan takaisin luontoon) ja oi voi millaisia söpöläisiä! Mahtava päivä, joskin myös hieman väsyttävä ja viimeistään mehut vei 3 tunnin mittainen kotimatka kävellen, bussilla, junalla, bussilla, junalla... :D

Tänään innoittavan jumalanpalveluksen jälkeen kunnon kesäilma houkutteli Yanchepiin pitkästä aikaa. Mielettömästä tuulesta johtuen auringonotosta ei tullut mitään, ja ihan muutaman minuutin yrittämisen jälkeen luovutettiin ja suunnattiin aaltoihin! Selkeästi tänne on tullut kesä, sillä sekä vesi että ilma olivat niin lämpimät että pystyi oikeasti ekaa kertaa kunnolla peuhaamaan vedessä. Ihan mahtavaa, mieletön tunne kun muhkea aalto vaan pyyhkäisee jalat alta ja sitä löytää itsensä rantahietikosta rähmältään. :D Tai kun se muhkea aalto yrittää viedä bikinit päältä... :D Kotona suihkussa löytyikin sitten kaikenlaista merilevän riekaletta housuista ja hiekkaa sieltä, mihin se ei TODELLAKAAN kuulu, mutta oli se vaan mielettömän hauskaa! Seuraavaksi metsästän kyllä sen boogie boardin jostain! :)

Semmoista. Olo on ajoittain hivenen skitsofreeninen olo kun ajatukset on sekä siellä että täällä, mutta enimmäkseen olen vaan ihan hirvittävän onnellinen. :) Oon niin etuoikeutettu, kun on saanut nähdä ja tehdä tämän kaiken, todella kiitollinen siitä kaikesta mitä mulla on ja erityisen kiitollinen just nyt olen kaikista näistä ihmisistä joita tämä kokemus on tuonut eteen. :)

Hieman poukkoilee ajatus, mutta koittakaa kestää. Australia kiittää ja kuittaa tältä erää, vielä yhden entryn lupaan laittaa tältä mantereelta! :D

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

On mentävä kauas voidakseen nähdä lähelle

Tällä viikolla ylitettiin reissun puoliväli. Ajatukset on jotenkin nyt kummasti samaan aikaan hyvin vahvasti täällä arjessa ja näissä ihmisissä ja taakse Suomikotiin jäänyt arki tuntuu todella kaukaiselta, mutta samalla myös tämä puolivälin rajapyykki sai ajatukset kääntymään kotiin päin. Siihen, mikä siellä odottaa. Koska lähdettiin tälle matkalle Jaakon kanssa yhdessä ja sikäli tämä ei ole meille niin raskasta kuin monelle muulle vaihtarille koti-ikävän takia, en ollut oikeastaan ollenkaan valmistautunut siihen mahdollisuuteen, että tämä matka vois muuttaa myös mua ihmisenä niin paljon. Ja toisaalta ei niinkään paljoa, en tiedä voiko varsinaisesti puhua muutoksesta, ehkä pikemminkin ihmisenä kasvamisesta. Semmoinen pieni kipinä sisällä herännyt, että josko pystyisi vielä enemmän päästämään irti siitä ajatuksesta, että tässä elämässä on kyse Minusta. Josko pystyisi hieman kovemmin pitämään kiinni siitä ajatuksesta, että ihan oikeasti meidät ihmiset on annettu tänne toisiamme varten. Että minun arvoni on siinä, kuinka voin palvella lähimmäisiäni, että ihan oikeasti maailman valona loistaminen tarkoittaa ihan jotain muuta kuin oman erinomaisuuden alleviivaamista. Sillä miksi muuten maailman valo loistaisi kuin valaistakseen kauneutta ympärillään?

Muutenkin täällä, kaukana omista läheisistä ja toisaalta hyvin lähellä tätä viisikkoa ja muutakin yhteisöä eläessä, on kirkastunut se miten kaikki tärkeimmät asiat elämässä on jotenkin sidoksissa läheisiin ihmisiin. Suurimmat rakkauden, ilon, tyytyväisyyden ja onnen tunteet ja toisaalta suurimmat pettymykset, viha, häpeä, suru liittyy ja syntyy kosketuksissa toiseen ihmiseen.  Yksikään ihminen ei ole saari, kuten joku suuri ajattelija joskus ajatteli, ja tänne sitä piti tulla, maailman suurimmalle saarelle, ymmärtämään että se on totta. : )
Semmoisia suuria ajatuksia sunnuntaipäivään.  Toivottavasti näistä pystyy pitämään kiinni vielä silloinkin kun ylitse pyyhkäisee tuttu ja turvallinen, hektinen, kuluttava arki.

Jotain muutakin tällä viikolla ehdin tehdä kuin ajatella suuria ajatuksia. :D Tytöt, ja tavallaan minä siinä mukana, on saanut hieman enemmän nyt vastuuta kampuksella ja ollaan tällä viikolla ajettu tyttöjen bussikierrokset, pahimmillaan siis semmoiset 5 tuntia päivässä bussissa istumista.. ja vaikka mä en luonnollisesti aja vaan toimin vain kartanlukijana enkä aina edes sitä, painaa vastuu ihan eri lailla kuin silloin kun istuu jonkun semmoisen kyydissä joka on ajanut nämä reitit 1000 kertaa ennenkin, ja niinpä tällä viikolla on väsy painanut hieman enemmän kuin hetkeen.
Keskiviikkona olin Michaelin mukana Perthin eteläpuolella käynnistyneessä catalyst schoolin ”sisarohjelmassa” lähinnä seuraamassa sivusta, mutta päivä oli silti mielenkiintoinen kun pääsin rauhassa seuraamaan Michaelin työskentelyä ja lisäksi automatkoilla kävimme mielenkiintoisia keskusteluja.

Perjantaipäivä kului Joondalup-järven rantamilla kävellessä kuten muutama päivä viime viikonloppunakin. Tuli nähtyä viimein niitä mustia joutsenia ja hurjasti muitakin lintuja, pitkäkaulakilpikonnia, melkein kämmenen kokoisia hämähäkkejä sekä kuultiin ja nähtiin ihan oikea kookaburra. Olihan semmoinen myös Cavershamissa mutta villi on aina villi. Enää vesinokkaeläintä uupuu!
Perjantaina istuimme myös iltaa Adamin ja Claudetten kanssa pubi/baariviritelmässä (jossa oli huono dj!). Lauantaina lähdettiin Jaakon kanssa minigolfaamaan varmaan kauneimmalle tähän asti näkemälleni minigolfradalle, se oli siis kasvitieteellisessä puutarhassa. : ) Leppoisa lauantai-iltapäivä kahdestaan. Illalla pojat lähtivät sitten pelaamaan pokeria, ja koska meitä tyttöjä ei huolittu mukaan (”Kutsussa” luki melko yksiselitteisesti ”no chicks”), läksimme me sen sijaan Snelleille elokuvailtamiin. Katseltiin ensin Taylorin kanssa Itse Ilkimys ja Taylorin nukkumaanmenoajan jälkeen Hangover. Ihan hauska leffa, ja melkein vielä hauskempaa oli seurata Adamin repeilyjä :D. Leppoisan päivän leppoisa ilta, hyvä meininki.

Tänään palasimme ruotuun ja ”kotiseurakuntaan” monen viikon tauon jälkeen, viime viikolla oltiin Michaelin mukana toisessa seurakunnassa (jossa muuten suomalainen pastori jota Michael nyt tuurasi ja jota emme nyt tavanneet, mutta marraskuussa menemme sinne uudestaan jolloin tavataan myös enemmän perthin suomalaisia, kiva!). Kirkonmenojen jälkeen ohjelmassa oli jotain varsin odotettua: valasristeily! Mm. ryhä- ja sinivalaat palaavat näihin aikoihin pohjoisesta kohti etelää poikasineen, ja niiden reitti kulkee suoraa Perthin rannikkoa pitkin. Risteily oli melko kallis (abt 60€) mutta ehdottomasti joka pennin arvoinen! Päästiin todella lähelle valaita eikä ihan heti tule mieleen mahtavampaa näkyä kuin mitä tänään oli silmien edessä mahtavankokoisten vesipetojen loikkiessa vedestä. Kerta toisensa jälkeen on vaan todettava, ettei mikään ihmisen tekemä vedä vertoja luonnon ihmeille.

tiistai 18. lokakuuta 2011

Munavattuvissy eli kertomus 3300 kilometristä Australian länsirannikkoa

Olihan se sellainen roadtrip. 3300 km 8 päivässä ei ole ihan helppo nakki ja nyt onkin pienoinen matkaväsymys päällä, tosin palatessa huomasi kyllä myös sen, että Timothy house on oikeasti Koti, kun tuli se semmoinen fiilis kun palaa reissulta kotiin. :)

Matka alkoi siis sunnuntaina 9.10. klo 8 aamulla (vain puoli tuntia sovitusta aikataulusta myöhässä!) ensimmäisenä kohteena Pinnacles desert, tosin ajomatkalla bongattiin myös jotain paljon odotettua: pysähdyttiin sattumanvaraisesti tienvarteen ja kun käännyttiin katsomaan tienvarteen näkyi pusikossa kenguru! :) Ihan oikea, ei eläintarhassa asuva sellainen. Pinnaclesit oli hienot ja tunnelma oli korkealla kun ajeltiin ihan oikean australialaisen maaseudun halki.
Ensimmäinen yöpaikkamme oli Geraldton, 30 000 asukkaan kaupunki (ja oli muuten ylivoimaisesti suurin matkalla vaikkei sekään varsinaisesti elämää sykkinyt sunnuntai-iltana :D). Etsittiin majapaikan sijainti, jätettiin kamat mökkiin ja lähdettiin tutkimaan Geraldtonia. Kuten sanottu, oli sunnuntai-ilta joten meininki ei päätä huimannut. Löydettiin kuitenkin kiva satama-alue ja mm. Australian ainoa metallimajakka, ja käytiin kurkkaamassa myös yhtä kirkkoa joka pastellivärimaailmansa puolesta istui kyllä hyvin siihen übervärikkääseen kaupunkiin. :) Tarpeeksi kun oli kävelty, käytiin hakemassa kiinalaisesta murua rinnan alle ja kiivettiin HMAS Sydneyn muistomerkille syömään ja ihastelemaan auringonlaskua, reissun ensimmäistä muttei viimeistä.

Maanantain valjetessa kaikilla oli kova polte eteenpäin, olihan kohteena Shark Bay, Monkey Mia ja delfiinit ja matkan varrella monen monituista hienoa nähtävää UNESCO:n maailmanperintöreitin varrella. Geraldtonista lähdettyämme ajettiin myös "virallisesti" Australian outbackissa ja tien varrella oli muistutuksia juomaveden tarpeellisuudesta, "wild animals next 196km"-kylttejä sekä ilmoituksia siitä, että lähin seuraava huoltoasema on 260 kilometrin päässä. Maisema kävi myös karummaksi sitä mukaa mitä pohjoisempaan ajettiin, joenuomissa kasvoi puita (ja tiellä oli tulvista varoittavia liikennemerkkejä sekä korkeimmillaan 4 metriin yltäviä veden pinnan mittareita, mitä oli aika vaikea nyt uskoa), puskat pieneni, kumpaankin suuntaan sivulle aukesi aavaa kilometritolkulla ja tiellä oli semmosia about sadan kilometrin pituisia suoria. Aikamoista. :)

Suoraa tietä, suoraa tietä ajellen päästiin lopulta Shark Bayn maailmaperintöalueelle, joka on yksi vain noin 20 kohteesta, jotka täyttävät kaikki neljä luonnonkohteelle asetettua kriteeriä maailmanperintölistalle pääsemiseksi. Painii siis samassa sarjassa vaatimattomasti mm. Galapagossaarten kanssa. J Käytiin katsomassa stromatoliitteja, maapallon vanhimpia eläviä organismeja jotka on mahdollistaneet kehittyneemmän elämän vapauttamalla merestä happea ilmakehään. Stromatoliittien jälkeen vuorossa oli yksi ainakin oman reissun top viitoseen päässeistä kohteista: Shell Beach, pelkistä simpukankuorista koostuva ranta. Turkoosi meri, pilvettömältä taivaalta loistava aurinko ja vitivalkoinen simpukkaranta muodostivat näkymän, joka painui kyllä suoraan sydämeen. Matka jatkui Eagle Bluffin näköalapaikalle, josta hieman silmiä siristelemällä pystyi bongaamaan alhaalla meressä uiskentelevat rauskut ja mahdollisesti kilpikonnan :P. Jos suomalaiseen silmään jo tämä perthin ympäristön rantamaisema tuntui paratiisilta niin oli se vaan vielä ihan toista tuolla pohjoisemmassa. Väri turkoosi piti määritellä ihan uudestaan ja ajoittain oikein matalissa kohdissa vesi oli suorastaan mintunväristä. Valtameri, sen katselemiseen ja kuuntelemiseen ei kyllä pysty kyllästymään millään.

Viimeiset kilometrit ennen maanantain ja tiistain matkakohdetta tuntuivat melkoisen pitkiltä, mutta lopulta odotus palkittiin. Monkey Mia on lähes sataprosenttisesti delfiiniturismin ympärillä pyörivä kylä, joka koostuu oikeastaan puhtaasti Dolphin resortista (majoitus) ja muutamasta siihen alueeseen kuuluvasta kaupasta ja ravintolasta. Ihmisten ja delfiinien suhde Monkey Miassa on kymmeniä vuosia vanha ja alkanut ilmeisesti sattumalta, kun eräs kalastaja vaimoineen alkoi ruokkimaan delfiinejä kalanperkeillä. Turistikohteeksi Monkey Mia muodostui kun sana rantaan tulevista delfiineistä levisi. Nykyään touhu on hyvin säädeltyä, 24 delfiinistä (joka on kuulemma siis ennätysmäärä rantaan tulleita) ruokitaan vain viittä ja nekin saavat päivässä kukin vain 500grammaa kalaa kaikkiaan yli 10kilon päivittäistarpeestaan. Ruokintatilaisuuksia on kolme aamupäivän aikana ja ne pidetään suhteellisen lyhyinä jotta delfiinien on mahdollista myös toteuttaa luonnollista käytöstään: kalastaa, imettää poikasiaan (joka onnistuu vain syvemmässä vedessä) ja opettaa poikasiaan kalastamaan. Delfiinit ovat luonnostaan uteliaita, leikkisiä ja ihmisystävällisiä joten ne tulevat melkoisen lähelle, myös ne joita ei ruokita. Niistä myös huomasi, että ne ovat villejä eikä mitenkään koulutettuja kun yksi delfiini mm. lähti kalaämpärin äärestä kalastamaan omia eväitään. :) Delfiinit myös tulevat rantaan omilla ehdoillaan. Joinain päivinä niitä on 3, joinain 20 ja kuulemma 3-4 päivänä vuodessa ei välttämättä ollenkaan. Onneksemme kuitenkin me näimme delfiinejä molempina aamuina. :) Delfiinien lisäksi Monkey Miassa bongasimme rannalla nokkasiilin, joka vipelsi kovaa kyytiä pusikkoon turvaan.

Ensimmäinen ilta Monkey Miassa meni pääosin hengaillessa. Käveltiin hiekkarannalla, istuttiin iltaa muutaman siiderin ja Shanghain merkeissä ja hipsittiin ajoissa nukkumaan. Tiistaina herätys olikin sitten seiskan aikoihin ja edessä treffit delfiinien kanssa klo 0745. Rannalla saimme tarkat ohjeet koska veteen saa astua ja miten, jostain syystä delfiinit kuulemma suosivat tasaista rivimuodostelmaa: mitä tasaisemmassa rivissä ihmiset rantavedessä seisovat, sen lähemmäs delfiinit uivat. Myöskään kovin syvälle ei saanut mennä, vain noin nilkkoihin asti oli vettä. Delfiinejä ei saanut myöskään lähestyä eikä koskettaa, ja kun ruokinta alkoi, piti kaikkien tulla pois vedestä. Ihmisten peruuttaessa lähtivät delfiinit uimaan vauhdilla rantaan päin, selvästi tiesivät mitä oli tulossa. :) Kovin montaa delfiiniä ei tiistaiaamun kunniaksi ollut ilmaantunut paikalle, mutta ihmeellistä se oli silti.
Delfiinien ja aamupalan jälkeen ajelimme 25km päähän Denhamiin katsastamaan mm. seuraavan päivän eväiden saatavuuden ja muutenkin vilkaisemaan hieman ympärille. Olihan se, pienen pieni "kaupunki", noin 600 asukasta ja välttämättömyydet: Posti, kauppa ja viinakauppa. :D Tokihan se tarttui postikortti ja viinipullo matkaan joista tosin kumpikin kulkeutui Coral Bayhin asti ennen matkaanlähtemistään tai tyhjenemistään. :D
Denhamista rullailtiin takaisinpäin kohti Monkey Miaa ja matkalla pysähdyttiin vielä yhdessä Shark Bayn maailmanperintöalueen kohteessa: Little Lagoonilla, joka on siis juuri sitä mitä voi nimestä kuvitella, pikkuinen laguuni jolla on semmoinen pieni puronlevyinen yhteys Intian valtamereen. Vesi oli sen verran lämmintä että pitihän se pulahtaa uimaan ja sen jälkeen kömpiä rannalle itseään grillaamaan. Reilun tunnin jaksoi tytöt aurinkoa palvoa ja pojat sai samalla vähän leikkiä meidän nelivedon kanssa pehmeillä hiekkateillä, tuloksena kaikille hyvä mieli. :) Majoitukseen palattua tehtiin suunnitelmat illaksi ravitsemusmielessä ja sitten itse kukin hajaantui tekemään omiaan. Me käytiin kävelemässä parin kilometrin mittainen luontopolku jolta löytyi ihan huimasti kaikenmaailman liskojen ja käärmeiden ja emujen jälkiä. :) Illaksi kokoonnuttiin syömään yhdessä resortin hienompaan ravintolaan, jossa sai kyllä todeta että kun on ainut ravitsemusliike kymmenien kilometrien säteellä niin on hinnatkin sen mukaiset. Noh, nälkä lähti ja ruoka oli ihan hyvää, ei siis valittamista. :)

Seuraavana aamuna käytiin vielä uudestaan heippaamassa delfiinejä, ja tällä kertaa ne tulivatkin ihan tosi lähelle kohtaa, jossa seisottiin Siirin kanssa. Delfiinien lisäksi bongattiin myös kissahai, joka tuli pyörimään ihan siihen jalkoihin. Jänskää! :D Delfiinien jälkeen matka jatkui taas pohjoiseen kohti toista ”pääkohdettamme” Coral Bayta. Matkalla ylitettiin Kauriin kääntöpiiri, ja turisteiltiin urakalla kun pysähdyttiin totta kai siihen kyltille ryhmäkuvaan.

Coral Bay oli ihan uskomaton. Sieltä löytyy siis Ningaloo Reef, joka on joidenkin snorklailuharrastajien mielipiteen mukaan jopa upeampi kuin Suuri valliriutta. Jos ei muuten, niin ainakin sen takia että se ei ole jossain keskellä merta, vaan tulee kirjaimellisesti rantaan asti. Varsin mahtava kohde ensikertalaiselle snorklaajalle. J Pulikoimisen lisäksi tuli hieman harrastettua auringonpalvontaa, tuloksena elämäni paras rusketus (ja perthiläisten kateelliset kommentit kotiinpalattua, kjähkjäh..). Korallien lisäksi tuli nähtyä värikkäitä pikkukaloja ja lasipohjaveneajelulla myös kilpikonnia. Käytiin myös kävelyllä suojaisemmassa poukamassa, joka suorastaan vilisi rauskuja. Ihan mahtava tunne, kun seisoi vedessä liikkumatta ja rauskut lipui ohitse! J Samassa poukamassa saimme ihastella myös riuttahaita, jotka toisin kuin se kissahai, oli ihan semmosia oikean hain näköisiä. Kuulemma myös ihmiselle ihan vaarattomia, ei siis hätiä mitiä vaikka noin 10 metrin päässä semmoisista seistiinkin. ;P

Niin ja tulihan Coral bayssa tosiaan tyhjennettyä se viinipullokin. Rannalla, täysikuun loisteessa. Ei paha. Paha oli sen sijaan se, että meidän majapaikan hanoista ei tullut kuin suolavettä, hippasen oli siis limainen olo kahden päivän jälkeen. :D

Seuraavaksi (nyt liikutaan siis ööö perjantaissa) oli aika kääntää Nissanin keula kohti etelää ja kotia. Ensimmäinen paluumatkan taipaleista oli tähän asti lyhin, vain noin 250 kilometriä ja edessä oli leppoisa päivä Carnarvonissa muutaman melkoisen vauhdikkaan reissupäivän jälkeen. Käytiin kävelemässä päästä päähän One Mile Jetty, nimensä mukaisesti piiiiiiiiiiiiiiitkä laituri, ja ilta meni grillaillessa ja korttia pelatessa piskuisessa mökissämme. Hieman alkoi myös matkaväsymys painaa ja tuli hajoiltua erinäisille kommenteille, kuten mm. otsikossa esiintyvälle munavattuvissylle. Mun avattu vissy, munavattuvissy. Hauskaa? Eikö? No, silloin se tuntui maailman parhaalta läpältä. :D
Lauantaiaamuna piipahdimme paikallisella torilla josta tarttui mukaan hieman tuliaisia ja BANAANEJA. Carnarvon on siis WA:n pääasiallinen banaanintuottaja, ja koska viime vuonna kaikki banaanit söi sykloni, on kilohinta huidellut jossain 11 dollarin paikkeilla. Paikan päällä hinta oli enää 5 dollaria kilolta joten pitihän se ostaa matkaevästä.

Lauantain kohde oli Kalbarri ja erityisesti sen kansallispuisto. Uskomattomia punaisia kallioita, keskeltä ei mitään jokiuomaan vajoavia rotkoja, 38 astetta lämmintä… ja kärpäsiä. Kärpäsiä suussa, korvissa, nenässä ja miljoona kärpästä autossa vaikka kehityttiinkin hurjan taitaviksi autoonsukeltajiksi kun ei siinä kärpäsmeressä viitsinyt montaa sekuntia pitää ovia auki. :D
Kuuluisin kansallispuiston kivimuodostelmista, Nature’s window, ajoitettiin auringonlaskun ajalle ja olihan se nyt jotain ihan ainutlaatuista kun laskevan auringon säteet värjäävät muutenkin jo punaisen kiven. Huhhuh, ei voi muuta sanoa.

Viimeinen matkapäivä alkoi Kalbarrin kansallispuiston toisesta osasta muhkeita aaltoja ja rantajyrkänteitä tutkien. Ilma oli t ö r k e ä n sumuinen joten minkäänlaista elämää (kuten esim. valaita joita tuolta olisi ollut mahdollisuus nähdä) oli turha etsiskellä, mutta reilu tunti saatiin silti aikaa kulumaan ihan vaan niitä varmaan kymmenmetrisiä aaltoja tuijotellessa. Siinä tunsi itsensä taas niin pieneksi ja nöyräksi luontoäidin voiman edessä, hyvällä tavalla. Meri on suuri, ihminen on pieni. Kotimatkalla nähtiin myös Pink Lake, luonnon beetakaroteenin vaaleanpunaiseksi värjäämä luonnonjärvi.

Iltapäivällä alkoi kaikilla jo kajastella koti mielessä ja päästiinkin hyvällä sykkeellä n. 150 kilometrin päähän Perthistä kun alettiin tiirailemaan että taivaanrannassa näkyy kovasti jotain savuntapaista. Eikä aikaakaan, kun vastaan tuli poliisisetä, joka kertoi että edessä on metsäpaloalue ja meidän pitää pikkuisen kiertää. 80 kilometriä lähes suoraan takaisin sinne päin mistä olimme tulossa. Great. Eipä siinä mitään, reissuhengestä kertoo kai se, että vielä tässäkin vaiheessa jaksettiin olla suhteellisen hyvällä tuulella, ja ihastella mahtavia oikeita maalaismaisemia joille kiertotie meidät johdatti. J Ja johdattihan se lopulta myös kotiin asti väsyneinä mutta oikein onnellisina ja monenmonta muistoa ja valokuvaa rikkaampana. (Pahoitteluni, valokuvien lisääminen tähän blogiin on edelleen pain in the ass mutta Facebookiin niitä ilmestyy kyllä aikanaan siihen samaan albumiin jonka osoite on täällä jossain.)

Örps. Olipas siinä tekstiä. Onnittelut ja kiitos ja anteeksi sinulle, joka jaksoit lukea loppuun asti!

perjantai 7. lokakuuta 2011

Making a difference in peoples' lives

Ajatuksia on paljon, mutta jotenkin niitä on vaikea muodostaa sanoiksi. Jo tämä lyhyt aika täällä on muuttanut minua ihmisenä, tai ehkä pikemminkin tehnyt minusta enemmän minän. Alkuviikolla pidetyssä debriefingissä poikien kampusta koskien joku mainitsi, että tuo (työ)porukka saa kaiken lähellään kukoistamaan, ja se pitää paikkansa jossain määrin myös meihin suomalaisiin. Ystävällisyys, huomaavaisuus, iloisuus. Se, kun ei tarvitse hetkeäkään miettiä sitä, ovatko ihmiset ympärilläsi luottamuksen arvosia. Aito hyväntahtoisuus, yhteinen pyrkimys sitä kohti että jokaisella olisi paikka ja mahdollisuus olla oma itsensä. Tän viikon härdellin keskellä bongasin jostain muuttolaatikosta Michaelin käyntikortteja, joissa oli otsikossa näkyvä kirkon slogan, joka kyllä pitää harvinaisen hyvin paikkansa. :) Kaikille tämä ei varmastikaan sovi, mutta mulle täältä on löytynyt "henkinen koti". Nyt sitten vain on edessä työ sen kanssa, miten sen henkisen kodin saa tuotua mukanaan omaan kotiin. Be the change you want to see in the world ja silleen. :)

Tällä viikolla (meidän “lomaviikolla”, heh..) on saanut toimia kunnon sekatyömiehenä/naisena kun on mm. paklattu seiniä, koottu varastohyllyjä, niputettu johtoja ja roudattu kamaa paikasta toiseen. Suomalainen työmoraali on saanut osakseen ihan suhteettomasti kiitosta, yhtenä päivänä Michael ihasteli että ei olis uskonu että me saadaan yhdessä päivässä niin paljon aikaan… ei sitten siinä ruvettu selittelemään, että niin no, oikeastaan me tehtiin tämä homma 2 tunnissa ja lopun aikaa ollaan istuttu ottamassa aurinkoa. :D Tämän viikon aikana on myös saanut kunnolla tuta tämän australialaisen mentaliteetin: tehdään suunnitelma, hylätään suunnitelma ja tehdään uusi, unohdetaan kertoa suunnitelmien muuttumisesta edellisen suunnitelman mukaan toimiville suomalaisille. :D Klo 9:00 on mitä tahansa klo 9:30 ja 11:00 välillä, mutta sitten kun aussit lopulta ilmaantuvat paikalle, pitää liikkua rivakasti sillä itse he ovat hieman huonoja odottamisessa.

Viikko on ollut hieman kaoottinen, niin monta rautaa on kirkko/catalyst –kombolla nyt tulessa, ja myös hieman stressaava koska niin paljon riippuu toisten ihmisten työpanoksesta (sähkö/putki/lattiamiehet muutamia mainitakseni) ja deadlineja on monta: huomenna edessä oleva nuorten tapahtuma kirkolla, viikon päästä alkava lukukausi poikien uudella kampuksella ja uusi yhteistyö Perthin eteläpuolella olevan kirkon ja samantapaisen vaihtoehtoisen koulutusohjelman kanssa… unohtamatta edelleen Michaelin terveysongelmia ja sitä, että he eivät edelleenkään pääse omaan kotiinsa. Tämän kaiken keskellä tyypit, erityisesti Michael mutta muutkin, jaksavat olla iloisia ja ystävällisiä ja kantavat huolta meidän viihtymisestä ja pärjäämisestä. Remonteeraamisen keskellä on saatu myös aikaan hyviä keskusteluja, pienestäkin kysymyksestä Michael intoontuu puhumaan pitkään ja kaikesta näkee kuinka sydämestään mukana hän on työssään sekä kirkkonsa pastorina että catalyst schoolin johtajana ja aboriginaalien ”asianajajana”.Hieno esimerkki siitä, miten sitä jaksaa kaikenlaiset vastoinkäymiset kun takana on vankka arvopohja ja tietää toimivansa oikean asian puolesta.

Tänään otettiin Jaakon kanssa hieman vapaata, ja suunnattiin ensin uudelleen museoon, jossa pääsimme tällä kertaa jopa siihen aboriginaalinäyttelyynkin. Pienessä näyttelysalissa vierähti yli 2 tuntia. Todella puhutteleva kokoelma, tarina maailman ehkä vanhimmasta yhä elävästä kulttuurista ja valkoisten eurooppalaisten ylimielisyydestä. Avasi hieman uudella tavalla tätä täällä tehtävää työtä. Kosketti, ihastutti, vihastutti, ja jätti jälkeensä kysymyksen siitä, olisiko sitä itsekään toiminut yhtään sen paremmin jos olisi siihen aikaan elänyt.
Museon jälkeen vuorossa oli Perth Royal Show, täällä vuosittain järjestettävä viikon mittainen tapahtuma joka on vähän niinkuin yhdistelmä maatalousnäyttelyä, messuja, tivolia ja markkinoita. :D Käytiin mm. rapsuttelemassa cairninpentua (HUONO idea!! ensimmäistä kertaa Kurikasta lähtemisen jälkeen oli todella lähellä ettei tullut itku), seuraamassa paimenkoiranäytöstä sekä maistelemassa viinejä, suklaita, jäätelöitä, pitsaa.... ilta show'ssa päättyi 3D-ilotulitukseen, joka oli kyllä ehkä hienoin ikinä näkemäni ilotulitus. :) Hieno, joskin hieman liian pitkä päivä takana tänään!

Huomenna on sitten vuorossa vielä nuorten tapahtuma iltasella, ja sunnuntaiaamuna starttaa reilun viikon mittainen road trippimme! Ohjelmassa on mm. Pinnacles desert, Kalbarrin kansallispuisto pinkkeine järvineen sekä Monkey Mia & Coral Bay, Ningaloon riutta joka kuulemma vetää vertoja jopa Suurelle valliriutalle. Voitaneen siis sanoa, että odotamme innolla! :)

perjantai 30. syyskuuta 2011

I ♥ Australia

Asioita, joita rakastan Australiassa (part 1):

Ihmiset: Avoimuus, ystävällisyys, sydämellisyys. Palvelukulttuuri. Kun joka puolella on hymyileviä ja iloisia ihmisiä, se kuulkaa tarttuu. Ja vaikka joku kyynisempi sanoisi helpostikin, että asiakaspalvelija tervehtii, hymyilee ja kysyy kuulumisia saadakseen paremmat kaupat, niin minun sisäinen hippityttöni tahtoo uskoa ihan muuta. :) Ja sitä paitsi, vaikka se olisikin vain pintaa, siitä hymystä tulee hyvä mieli ja siinä ei ole mitään pahaa. :)
Nimettömien asiakaspalvelijoiden ystävällisyyden lisäksi täällä on saanut toistaiseksi kokea myös uskomatonta sydämellisyyttä näiltä ihmisiltä, joihin täällä on saanut tutustua. Joko on ollut itse vastaanottamassa, tai sitten vain saanut todistaa sen sydämellisyyden kohdistumista toisaalle. Ihmisiä, jotka tarttuvat toimeen, antavat omastaan ja huolehtivat toisista sen kummemmin asiaa pohtimatta. Hienoja ihmisiä, hienoja kohtaamisia.


Meri: Suolainen tuuli hiuksissa, hienonhieno hiekka varpaiden välissä, aaltojen kohina korvissa.... ♥ saisin varmaan viikon kulumaan istumalla meren rannalla katsomassa ja kuuntelemassa. Silmänkantamattomiin jatkuvaa aavaa merenselkää seuratessa pääsee aika kosketuksiin oman pienuutensa kanssa, saa hieman tervettä perspektiiviä elämään.  Jokseenkin... meditatiivinen kokemus. Harmi, että Intian valtamerta ei oikein saa täältä mukaansa.

Tämä on nyt vielä vähän tynkälista, mutta en epäile hetkeäkään etteikö se kasva pituutta vielä ennen kotiinpalutta.
Päivä päivältä elää ja kasvaa se ajatus, että täältä lähteminen tulee olemaan todella vaikeaa. Nyt jo on saanut nähdä ja kokea niin paljon kaikkea mitä ei muuten olisi ikinä kokenut ja vielä on niin paljon nähtävää ja koettavaa... vasta nyt, kun on tämän kaiken keskellä, ymmärtää kuinka upea mahdollisuus tämä on. Ja vaikka ehkä tässä vaiheesa tämä tuntuu hieman aikaansa edellä olevalta ajatukselta, niin ajatus tänne palaamisesta on alkanut vahvasti juurtua sydämeen. Saa nähdä, mihin elämä vie. :)

maanantai 26. syyskuuta 2011

Villieläimiä ja villiä menoa...?

Olipas varsin toiminnantäyteinen viikonloppu! Lauantai käynnistyi ihanasti yhteisen pöydän ääressä syödyllä brunssilla, jonka jälkeen edessä oli suuresti odottamamme Caversham wildlife park, joka on yksityinen australialaisia villi- ja maatilaeläimiä esittelevä puisto, jonka toimintaan kuuluu myös avoaitauksia jonne pääsee eläinten sekaan! Kävimme katsomassa farmieläimiä kuten aasia, alpakkaa ja laamoja sekä siellä täällä vapaana kipitteleviä mahtavia vuohia. Lintuja, matelijoita ja pienempiä pussieläimiä pääsi ihastelemaan vain lasin/verkon takaa ja osaa pääsi ohjatusti silittelemäänkin "Wombat and friends"-esityksessä ja pitihän sitä nyt käydä vompattia rapsuttelemassa. :) Esityksessä näimme myös pöllön lentonäytöksen, minä hieman liiankin läheltä kun se pikku parka tulla kopahti suoraan päin kameraani kun kuvasin lentoa videolle.

Näytöksen ja pienen välipalan jälkeen oli aika suunnata ehkä koko reissun odotetuimmalle osuudelle: syöttämään kenguruja! Suunnilleen 1/4 puiston koko pinta-alasta kattoi kengurujen ja vallabien asuttama tila, jonne pääsi siis vapaasti kulkemaan niiden joukkoon lukuunottamatta rajattua lepo/äitiysaluetta jonne kengurut pääsivät vapaasti mutta ihmiset eivät saaneet mennä. Aitauksessa oli tarjolla myös säiliöllinen ruokaa jota sai kenguruille syöttää. Eikun siis taskut täyteen pellettejä ja innokkaita ystäviä etsimään. :) päivä oli lämmin ja aurinkoinen, joten suurin osa kenguruista pötkötteli rentoina pitkin maita ja mantuja mutta kun niiden viereen kyykistyi koura täynnä ruokaa niin alkoi päitä nousemaan ja pian huomasi olevansa 3-4 innokkaan pussieläimen ympäröimänä. :D pehmoiset ja pörröiset pomppijat antoivat melko kärsivällisesti rapsutella itseään, kunhan vaan ruokaa riitti ja sitä älysi tarjoilla. Innoikkaimmat änkesivät rapsuttelemaan taskuani, kun kelvoton ihminen unohtui liian pitkäksi aikaa kuvaamaan ja rapsuttelemaan eikä ollenkaan muistanut syöttää. :D myös pikkukenguruita (or joey, as they say down here) näkyi paljon, osalta tosin vilahti vain korvat tai äipän pussukasta sojottavat takajalat <3 kenguruaitauksessa olisi voinut viettää vaikka koko päivän, mutta eteenpäin oli jatkettava koska nähtävää oli vielä paljon!

Bongailimme dingoja (jotka näyttivät lähinnä kotikoirilta kaulapannat kauloissaan), riikinkukkoja, emuja, toinen toistaan kauniimman värisiä papukaijoja, opossumeja ja hieman lisää vompatteja kunnes oli vuorossa seuraava erittäin odotettu kohde: koalat! Myös koaloita (koalia? help?) pääsi seuraamaan todella läheltä ilman mitään verkkoa/lasia välissä ja työntekijän läsnäollessa myös yhtä koalaa sai silittää. :) Satuimme paikalle juuri ruokinta-aikaan ja kaikki pörröiset olivat hereillä ja toimeliaita, mikä on uskomattoman onnekasta ottaen huomioon, että koala nukkuu 21 tuntia vuorokaudessa. Koska koalat stressaantuvat helposti, oli niiden seuraamista ja koskettelua säädelty, koala-alue on auki vain osan aikaa päivästä ja meitä varoitettiin tarkasti olemaan koskematta eukalyptuksen lehtiin sillä koalat eivät syö mitään ihmisen pitelemää. Kokemus oli todella hieno, sillä kaikista näytöksistä ja ihmistä varten tehdyistä erikoisuuksista huolimatta välittyi semmoinen olo, että puistossa ollaan aidosti kiinnostuneita eläinten hyvinvoinnista.

Eläinpuiston jälkeen otimme vielä suunnaksi Perthin keskustan ja tarkemmin King's Parkin, joka on maailman suurin kaupunginsisäinen viheralue, siis suurempi kuin esimerkiksi Central park. :) Puistosta näimme siis nyt vain murto-osan, mutta lähinnä tulimmekin ihailemaan puistosta avautuvaa kaupunkinäköalaa sen muuttuessa silmiemme edessä auringon laskiessa ja kaupungin valojen syttyessä. Kaunista!

Kotona emme ehtineet juuri vanhentua kuin vaatteidenvaihdon ajan ennen iltaohjelman starttaamista. Ajoimme Hillarys harbouriin Bar 120 -nimiseen baariin/klubiin jossa alkuillan soitti DJ ennen livecoverbändin aloittamista. Vajaan parin tunnin jälkeen totesimme Jaakon kanssa itsemme hieman vanhoiksi ja musiikin aivan liian kovalla pauhaavaksi (surullista.... todella surullista!) ja läksimme kotiin, eivätkä muutkaan viihtyneet kuin reilun tunnin meidän jälkeemme. Aika pehmeä lasku aussiyöelämään, meno oli hyvinkin samanlaista kuin suomalaisissa vastaavisssa mestoissa. Mutta tulipahan sentään vähän tanssittua ja oli hauskaa. :) Caleb mainitsi itse olevansa enemmän pubityyppi, joten ehkä sitten sellaiseen seuraavaksi.

Sunnuntaina nousimme reippaasti jumalanpalvelukseen ja kirkolla tapasimme viimein myös Michaelin vaimon Judithin ja tietysti myös Michaelin, joka veisteli huumoria aiheesta "kaksi viikkoa jo kulunut, ja te vaan olette YHÄ täällä". :D Varokoon vaan, meistä ei tällä menoa kovin helposti eroon pääse...

Jumalanpalveluksen jälkeen suuntasimme Jaakon kanssa n. 20 minuutin ajomatkan päähän pohjoiseen Yanchepiin henkeäsalpaavan kauniisiin maisemiin. Yanchepista löytyy siis suojaisa rantalaguuni, jonka muodostaa rannan tuntumassa oleva kallioriutta, johon valtameren aallot murtuvat. Meriruohoa ja muuta kasvillisuutta oli suhteellisen vähän, vesi oli aivan u s k o m a t t o m a n kirkasta ja välkehti kaikissa turkoosin vivahteissa joita voi ja ei voi edes kuvitella. Ja koska aallot murtuvat riuttaan jo kertaalleen, hyväilevät ne rantaa huomattavasti hellävaraisemmin kuin muutoin ja näinollen ranta on melko loiva. Hieman taas tuli kokeiltua uimistakin, vaikkakin uskon että muutaman viikon päästä kun vielä enemmän lämpenee niin siitäkin nauttii enemmän, nyt lämpötila vastasi ehkä semmoista tuulen hyvin sekoittamaa supisuomalaista järvivettä. :P

Siinä lasinkirkkaassa vedessä seistessäni, auringon lämmittäessä kasvojani tavoitin ensimmäistä kertaa sen tunteen ja ajatuksen, kuinka täältä lähteminen tulee olemaan todella vaikeaa. Nyt kun on jo suunnilleen sopeutunut tähän elämänmenoon huomaa kuinka siihen meni ensimmäisinä viikkoina energiaa joka nyt vapautuu täällä olosta nauttimiseen. Ei niin, että tämä alkuaika olisi ollut jotenkin erityisen kurjaa, stressaavampaa vain ja energiaavievempää kuin arki kotona. Mutta kuten sanottu, se alkaa olla nyt pitkälti ohi ja edessä on riemukkaat ajat, varsinkin kun olen antanut itselleni luvan olla stressaamatta mistään. Vaikka minua kohdellaankin catalyst schoolissa kuin yhtenä suomalaisopiskelijana, en sitä kuitenkaan ole. Minulla ei ole tavoitteita, minun ei tarvitse saavuttaa ammatillisesti mitään eikä kukaan perää minulta harjoitteluraporttia joulukuussa ja periaatteessa voin sitoutua tuohon toimintaan vaikka päiväksi kerrallaan. Kuten varmasti minua vähänkään paremmin tuntevat tietävät, ihan sellainen en kuitenkaan ole. :P Totta kai aion ottaa tästä mahdollisuudesta kaiken mahdollisen irti, kyse on ehkä enemmänkin siitä päänsisäisestä erosta. Minä SAAN, minun ei ole PAKKO. Joitain oivalluksia on jo syntynytkin ihan vain täällä olemalla. Oikeastaan koskaan missään ennen ei mulle ole syntynyt kokemusta siitä, mitä on olla erilainen tai vähemmistössä, ei tässä mittakaavassa. Kun ei tule ymmärretyksi, kun ei saa kerrottua jotain siinä laajuudessa kuin haluaisi, kun ei ymmärrä ja osaa noudattaa paikallisia kirjoittamattomia sääntöjä ja tapoja... toivon pystyväni pitämään kiinni tästä tunteesta myös jatkossa, sillä näistä kokemuksista saan varmasti eväitä omaan ammatilliseen kasvuuni vaikka kyse onkin ihan erilaisesta työstä kuin tämä nuorisotyö.

Ainiin! Eilen Yanchepissa tuli koettua myös hieman sydämentykytyksiä! Kävelimme rannassa semmoiseen kohtaan, missä riutta oli vain muutaman metrin päässä rannassa ja tottahan Jaakon piti päästä sinne riutalle seisomaan. Riutan reuna oli aivan pystysuora ja sen kohdalla aallot vuorotellen vetäytyivät n. 2m kallionreunasta alaspäin ja iskivät taas 2m kallion reunan yli takaisin. Parin isomman aallon perään tuli yksi TODELLA iso ja seuraavassa hetkessä seurasinkin rannalta kuinka Jaakolta pyyhkäistiin jalat alta. Hieman toinen reisi revähti ja tuli muutamia verinaarmuja, mutta muuten mies selvisi isommilta vahingoilta. Kamerakin säästyi tuholta hyvien refleksien ansiosta. :)

Kuvien lisääminen suoraan tähän blogiin on edelleen tuskallista, mutta kaikki tähän mennessä netissä julkaistut kuvat ovat täällä: https://www.facebook.com/media/set/?set=a.10150312866734890.357954.651924889&l=8cd1d37c30&type=1

perjantai 23. syyskuuta 2011

Tällä viikolla havahduin siihen tunteeseen, miten nopeasti aika on täällä alkanut kulua. Pelottavaa, että se tapahtuu näinn pian. Olemme kohta olleet 3 viikkoa pois kotoa ja 2 viikkoa Perthissä ja Suomi tuntuu tällä hetkellä jotenkin tosi kaukaiselta. Edelleen kamppailen hieman oman ajan ja sosiaalisuuden tasapainottamisen kanssa, mutta enimmäkseen matalat fiilikset ovat ohimeneviä. Asuinkaverit ynmärtävät hyvinkin sen oman tilan tarpeen, enemmänkin ehkä hiljaisuutta ja poissaolevuutta pitää joskus selitellä näille hypersosiaalisille ja aina iloisille ausseille, mutta toisaalta hekin sen ymmärtävät aina kun saa suunsa auki ja kertoo mistä on kyse. :) Mutta noin muuten elämä hymyilee, enemmän ja enemmän löytyy semmoisia omia juttuja mistä täällä tykkää, ja huomaa ettei englannin puhuminen ja kuunteleminenkaan tunnu enää niin raskaalta. Samaten tytöt koulussa tuntuvat hyväksyneen meidät osaksi "kalustoa" kukin tavallaan, pojilla tuntuu olevan hieman rankempaa mutta kaikki ryhmänä saimme kuulla Michaelin kautta hyvää palautetta, tai siis Michael kertoi kuulleensa meistä kaikista oikein kauniita sanoja. Erityisesti oma-aloitteisuutta täällä tarvitaan, ja sitä löytyy. Itse en kuitenkaan aseta itselleni kovia paineita koska olen oikeasti pääasiassa lomalla enkä halua viedä oikeiden opiskelijoiden tilaa, tuntuu vaan hyvältä näin alkuun saada tehdä jotain ja tutustua hieman ihmisiin. Olen kuitenkin hieman jo pallotellut ajatusta, että ottaisin sitten ihan oikeaa lomaa parisen viikkoa ennen lähtöä kun täällä on jo kunnon kesä ja mulla olisi tekemistäkin kun tunnen paikat paremmin ja tiedän mihin mennä. Mutta katsotaan nyt kuinka uupuneeksi sitä itsensä tuntee marraskuussa vai tunteeko ollenkaan. :)

Tämä viikko meni töiden lisäksi lähinnä hengaillessa ja arkiasioissa. Tänään (perjantaina siis!) kävimme kuitenkin Jaakon kanssa Perthissä kiertelemässä. Kävimme myös Western Australian museumissa mutta harmiksemme emme päässeet tutustumaan tänään aboriginaaliosastoon joka meitä erityisesti kiinnostaa. No, koska museon pääsymaksu toimi lahjoitus/omatuntopohjalla, eipä ole iso juttu käydä siellä uudestaan. Huomisellekin on luvassa ohjelmaa, Adam ja Claudette vievät meidät Caversham parkiin jossa pääsee näkemään ja silittelemään kenguruita, koaloja sun muita söpöläisiä. :) Illalla on vielä luvassa menoa kun  Andrew ja Caleb vievät meidät kantapaikkaansa hieman tanssimaan ja drinksuilemaan. Can't wait! Todennäköisesti sunnuntai kuluu sitten jumalanpalveluksen jälkeen hyyyyvin leppoisasti. :D

Ensi viikon jälkeen onkin sitten luvassa jo 2 viikon lomamme! Ekan viikon vietämme täällä ja autamme sekä catalyst schoolin poikien kampuksen muutossa että mahdollisesti edessä olevan LYWA:n (Lutheran Youth of Western Australia) -tapahtuman järjestelyssä. Tapahtuman jälkeen 9-17.10 teemme autoilureissun länsi-australian pohjoisrannikkoa pitkin, mutta siitä kirjoittelen hieman lisää ehkä myöhemmin kunhan suunnitelmat ovat täysin selvät.

Nyt alkaa kello näyttää sellaisia lukemia, että peti kutsuu jotta selviän huomisesta! Meillä pyyhkii siis täällä oikein kivasti, miten teillä siellä Suomessa? :)

sunnuntai 18. syyskuuta 2011

Mukavuusalueita

Piakkoin alkaa tulla täyteen 2 viikkoa poissa kotoa. Hurjan pitkä aika, joka on toisaalta kulunut vilauksessa.

Ensimmäiset koti-ikävä/kulttuurishokkiajatukset nostivat tänään hieman päätään, tai ehkä ei kyse ole niinkään kulttuurishokista siinä mielessä, että ollaan vieraassa maassa vaan eniten vaikeuksia tuottaa tämä kommuuniasuminen ja jatkuva toisten ihmisten seurassa oleminen vieraassa ympäristössä. Kyllähän mä nautin toisten ihmisten seurasta ja olen sosiaalinen, mutta lisäksi mulla on myös todella suuri tarve yksityisyyteen jota ei täällä ihan samalla tavalla pääse toteuttamaan. Toisaalta ajattelen siitä niin, että täällä ollessani voin tehdä asioita eri tavalla ja etsiä itsestäni sitä übersosiaalista puolta, koska mulla on kolmen kuukauden jälkeen taas loppuelämäni aikaa olla mörkönä yksinään (tai kahdestaan) omassa kämpässä, mutta toisaalta tiedän myös sen, että kolme kuukautta voi alkaa tuntua toooosi pitkältä ja väsyttävältä ajalta jos pitää venyä ja venyä koko ajan.

Noin muuten tänne alkaa pikku hiljaa kotiutua, eikä siinä muutenkaan minulle ole ehkä ollut niin suurta haastetta kuin muutamalle muulle, kun se mikä tekee kodin, on täällä mukana. :) Tai ainakin puolet siitä, kun kuitenkin koirat on tuolla maailman toisella puolen. Kaupassa alkaa tunnistaa tuttuja tuotteita, ympäristö tulee tutummaksi ja Timothy houseen viittaa ajatuksissa ja puheissa kotina. Ihmiset on valtavan ystävällisiä ja joka puolella tuntee olonsa tervetulleeksi. Kunhan tässä vielä kotiutuu enemmän ja enemmän ja tulee työn ja ihmisten kanssa niin tutuksi että ei tarvitse koko ajan olla niin skarppina, niin uskon että tästä ajasta voi nauttia toden teolla. :)

Eilen kävimme taas kävelemässä rannalla ja kun aurinko alkoi paistaa kunnolla ja sopivasti oli bikinit mekon alla, niin olihan se käytävä kastautumassa. :) Aallokko oli niin hurja ettei voinut ajatellakaan varsinaista uimista, kun oli täysi työ siinä, että pysyi paikallaan. Mutta onpahan nyt kokeiltu! Illalla suuntasimme vielä samaisen satama-alueen ravintola/baariin istumaan yksille. Saimme nauttia myös loistavasta mies ja kitara -kombosta joten kaikenkaikkiaan oli varsin hyvä vapaapäivä. :)

Tänään oli sitten vuorossa aamujumalanpalvelus. Kirkossa (joka on mielenkiintoinen tila ostoskeskuksen yhteydessä) oli muutama uusi naama, mutta pääosin piskuinen seurakunta koostuu Parkerin perheestä ja Catalyst schoolin henkilökunnasta eli ihmisistä, joita olemme jo viikon aikana tavanneet. Meidät toivotettiin tervetulleeksi oikein lämpimästi. :) Tunnelma oli vapaampi ja biisit ylistysbiisejä ja mukaan mahtui jotain tuttuakin: Herra kädelläsi, toki englanninkielisin lyriikoin. Oli hyvä aloitus aamulle.

Päivä jatkui Hillary'sin kauniilla satama/ostos/ravintola-alueella jossa hieman kiertelimme pikkukauppoja ja kävimme syömässä kunnon hampurilaisateriat nimensä arvoisessa Australia's finest burgers -ravintolassa. Hilpeyttä aiheutti ravintolan pöydät, jotka oli peitetty piirustuspaperilla ja jokaiseen pöytään jaetut tussit. Vaan niinpä se aika kului rattoisasti kun sai hieman taiteilla ruokaa odotellessa. Mahtava idea!

Reissun jälkeen muu porukka lähti vielä aboriginaaliseurakunnan iltamessuun, mutta me passasimme tällä kertaa ja vietimme sen sijaan rauhallista sunnuntai-iltaa pääosin kahdestaan ja välillä piipahdimme Andrew'n kanssa hakemassa pientä iltapurtavaa. Muutama tunti rauhaa ja hiljaisuutta teki kyllä ihmeitä mielelle, eiköhän tällä jaksa taas yhden työviikon!

Ps. Kommentoikaa, kysykää, ilmiantakaa itsenne arvon lukijat! En varmasti osaa kirjoittaa kaikkia sellaisia juttuja, mitkä kiinnostaa tai mistä haluatte tietää joten speak up. :)