Kansalainen kahden maan

Jäänyt blogitekstin päivittäminen vähän kesken.. :D Tällainen luonnos löytyi, päiväyksellä 14.12.:

"Tänään heräsin toiseen aamuun Suomessa helsinkiläisessä hotellihuoneessa. Täällä (Suomessa, ei hotellissa) on kylmää ja pimeää ja ihmiset on ankeita, eikä kotiinpaluumasennusta helpota se, että ei vielä tosiaan päästy palaamaan sinne kotiin eikä päästäkään ennen lauantaita erinäisistä syistä.

Kun jo valmiiksi masentaa, en tiedä onko ihan fiksuin ajatus velloa reissufiiliksissä mutta toisaalta haluan ehdottomasti tallentaa nämä fiilikset tällaisenaan, tuoreina ja vielä vähän kipeinä.

Kun me silloin reilu vuosi sitten valittiin vaihtokohdetta, pomppasi Aussit listan kärkeen lähinnä sen takia, että se tuntui niin kaukaiselta, erilaiselta, utopistiselta. Lähdettiin reissuun juuri Australiaan, koska se on niin k a u k a n a ja erilainen. Lähdettiin kokemaan erilaiset eläimet ja upea luonto, valtameri, autiomaa, lämpö. Mitä sitten jäi käteen? Toki kaikki tuo, mitä mainitsin, mutta päällimmäisenä mielessäni on ihmiset. Lämpö, joka ei tule auringosta, vaan sydämestä."

Nyt, melkein tasan 2 viikkoa tuon kirjoittamisen jälkeen oma arki on imaissut niin mukaansa, että kotiinpaluuangsti on helpottanut huomattavasti, mutta kaipuuta takaisin se ei ole himmentänyt. Puhuttiin lähdön alla  yhden kämppiksen kanssa siitä, miten on mielenkiintoista nähdä säilyykö kaipuu ja paluumotivaatio vielä sittenkin, kun ollaan kukin takaisin omassa turvallisessa arjessa. Tuolla kaukana se tuntui aivan itsestäänselvältä, että vielä joskus palataan ja että suurinpiirtein ei ollut enää muuta elämää kuin se lainaelämä auringonpaisteineen, kommuuneineen ja valtamerineen. Nyt? Nyt tuntuu ajoittain siltä, että ei ole koskaan pois ollutkaan, ja toisaalta taas tiedän, etten tullut takaisin samana kuin lähdin. Matka Ausseihin muodostui myös matkaksi itseen ja takaisin palasi vahvempi ja varmempi, rohkeampi nainen. Näkemäni asiat ja kohtaamani ihmiset vahvistivat omaa näkemystä ja otetta sekä työhön että ihmissuhteisiin, ja sekä uskon että toivon etten koskaan enää tule katsomaan sormieni läpi asioita, joita olen ennen katsonut. Ammattilaisena tai siviilissä.

Niin se paluumotivaatio. Ei se ole hävinnyt. :) Vielä on aivan liian aikaista millekään konkreettisille suunnitelmille, joten toistaiseksi se on tuolla takaraivossa epämääräisenä kaipuuna, mutta siellä se on, koko ajan läsnä. Ja sitä paitsi läheskään kaikkea reissussa koettua ja nähtyä ei ole ehtinyt edes prosessoida ja matkaa saa elää uudestaan lähes päivittäin kun aina tulee mieleen joku uusi juttu kerrottavaksi, tai tapaa jonkun ekaa kertaa reissun jälkeen ja saa kertoa kaiken alusta.
Ja lisäksi aina, kun katson kelloa, muutan sen mielessäni Perthin aikaan ja mietin mitä Michael tai Adam ja Claudette tai Andrew tekevät juuri nyt, miten siellä etenee suunnitelmat ja tapahtumat mitkä käynnistyivät meidän matkamme aikana... ikinä, ikinä, ikinä en olisi lähtiessä uskonut, että näin voisi käydä, mutta elämä se osaa yllättää, kun sille antaa luvan, ja niinpä toiselta puolelta maailmaa löytyi meille paljonpaljon muutakin kuin koaloita ja koralleja: toinen koti. ♥