On mentävä kauas voidakseen nähdä lähelle

Tällä viikolla ylitettiin reissun puoliväli. Ajatukset on jotenkin nyt kummasti samaan aikaan hyvin vahvasti täällä arjessa ja näissä ihmisissä ja taakse Suomikotiin jäänyt arki tuntuu todella kaukaiselta, mutta samalla myös tämä puolivälin rajapyykki sai ajatukset kääntymään kotiin päin. Siihen, mikä siellä odottaa. Koska lähdettiin tälle matkalle Jaakon kanssa yhdessä ja sikäli tämä ei ole meille niin raskasta kuin monelle muulle vaihtarille koti-ikävän takia, en ollut oikeastaan ollenkaan valmistautunut siihen mahdollisuuteen, että tämä matka vois muuttaa myös mua ihmisenä niin paljon. Ja toisaalta ei niinkään paljoa, en tiedä voiko varsinaisesti puhua muutoksesta, ehkä pikemminkin ihmisenä kasvamisesta. Semmoinen pieni kipinä sisällä herännyt, että josko pystyisi vielä enemmän päästämään irti siitä ajatuksesta, että tässä elämässä on kyse Minusta. Josko pystyisi hieman kovemmin pitämään kiinni siitä ajatuksesta, että ihan oikeasti meidät ihmiset on annettu tänne toisiamme varten. Että minun arvoni on siinä, kuinka voin palvella lähimmäisiäni, että ihan oikeasti maailman valona loistaminen tarkoittaa ihan jotain muuta kuin oman erinomaisuuden alleviivaamista. Sillä miksi muuten maailman valo loistaisi kuin valaistakseen kauneutta ympärillään?

Muutenkin täällä, kaukana omista läheisistä ja toisaalta hyvin lähellä tätä viisikkoa ja muutakin yhteisöä eläessä, on kirkastunut se miten kaikki tärkeimmät asiat elämässä on jotenkin sidoksissa läheisiin ihmisiin. Suurimmat rakkauden, ilon, tyytyväisyyden ja onnen tunteet ja toisaalta suurimmat pettymykset, viha, häpeä, suru liittyy ja syntyy kosketuksissa toiseen ihmiseen.  Yksikään ihminen ei ole saari, kuten joku suuri ajattelija joskus ajatteli, ja tänne sitä piti tulla, maailman suurimmalle saarelle, ymmärtämään että se on totta. : )

Semmoisia suuria ajatuksia sunnuntaipäivään.  Toivottavasti näistä pystyy pitämään kiinni vielä silloinkin kun ylitse pyyhkäisee tuttu ja turvallinen, hektinen, kuluttava arki.

Jotain muutakin tällä viikolla ehdin tehdä kuin ajatella suuria ajatuksia. :D Tytöt, ja tavallaan minä siinä mukana, on saanut hieman enemmän nyt vastuuta kampuksella ja ollaan tällä viikolla ajettu tyttöjen bussikierrokset, pahimmillaan siis semmoiset 5 tuntia päivässä bussissa istumista.. ja vaikka mä en luonnollisesti aja vaan toimin vain kartanlukijana enkä aina edes sitä, painaa vastuu ihan eri lailla kuin silloin kun istuu jonkun semmoisen kyydissä joka on ajanut nämä reitit 1000 kertaa ennenkin, ja niinpä tällä viikolla on väsy painanut hieman enemmän kuin hetkeen.

Keskiviikkona olin Michaelin mukana Perthin eteläpuolella käynnistyneessä catalyst schoolin ”sisarohjelmassa” lähinnä seuraamassa sivusta, mutta päivä oli silti mielenkiintoinen kun pääsin rauhassa seuraamaan Michaelin työskentelyä ja lisäksi automatkoilla kävimme mielenkiintoisia keskusteluja.

Perjantaipäivä kului Joondalup-järven rantamilla kävellessä kuten muutama päivä viime viikonloppunakin. Tuli nähtyä viimein niitä mustia joutsenia ja hurjasti muitakin lintuja, pitkäkaulakilpikonnia, melkein kämmenen kokoisia hämähäkkejä sekä kuultiin ja nähtiin ihan oikea kookaburra. Olihan semmoinen myös Cavershamissa mutta villi on aina villi. Enää vesinokkaeläintä uupuu!

Perjantaina istuimme myös iltaa Adamin ja Claudetten kanssa pubi/baariviritelmässä (jossa oli huono dj!). Lauantaina lähdettiin Jaakon kanssa minigolfaamaan varmaan kauneimmalle tähän asti näkemälleni minigolfradalle, se oli siis kasvitieteellisessä puutarhassa. : ) Leppoisa lauantai-iltapäivä kahdestaan. ♥ Illalla pojat lähtivät sitten pelaamaan pokeria, ja koska meitä tyttöjä ei huolittu mukaan (”Kutsussa” luki melko yksiselitteisesti ”no chicks”), läksimme me sen sijaan Snelleille elokuvailtamiin. Katseltiin ensin Taylorin kanssa Itse Ilkimys ja Taylorin nukkumaanmenoajan jälkeen Hangover. Ihan hauska leffa, ja melkein vielä hauskempaa oli seurata Adamin repeilyjä :D. Leppoisan päivän leppoisa ilta, hyvä meininki.

Tänään palasimme ruotuun ja ”kotiseurakuntaan” monen viikon tauon jälkeen, viime viikolla oltiin Michaelin mukana toisessa seurakunnassa (jossa muuten suomalainen pastori jota Michael nyt tuurasi ja jota emme nyt tavanneet, mutta marraskuussa menemme sinne uudestaan jolloin tavataan myös enemmän perthin suomalaisia, kiva!). Kirkonmenojen jälkeen ohjelmassa oli jotain varsin odotettua: valasristeily! Mm. ryhä- ja sinivalaat palaavat näihin aikoihin pohjoisesta kohti etelää poikasineen, ja niiden reitti kulkee suoraa Perthin rannikkoa pitkin. Risteily oli melko kallis (abt 60€) mutta ehdottomasti joka pennin arvoinen! Päästiin todella lähelle valaita eikä ihan heti tule mieleen mahtavampaa näkyä kuin mitä tänään oli silmien edessä mahtavankokoisten vesipetojen loikkiessa vedestä. Kerta toisensa jälkeen on vaan todettava, ettei mikään ihmisen tekemä vedä vertoja luonnon ihmeille.

Munavattuvissy eli kertomus 3300 kilometristä Australian länsirannikkoa

Olihan se sellainen roadtrip. 3300 km 8 päivässä ei ole ihan helppo nakki ja nyt onkin pienoinen matkaväsymys päällä, tosin palatessa huomasi kyllä myös sen, että Timothy house on oikeasti Koti, kun tuli se semmoinen fiilis kun palaa reissulta kotiin. :)

Matka alkoi siis sunnuntaina 9.10. klo 8 aamulla (vain puoli tuntia sovitusta aikataulusta myöhässä!) ensimmäisenä kohteena Pinnacles desert, tosin ajomatkalla bongattiin myös jotain paljon odotettua: pysähdyttiin sattumanvaraisesti tienvarteen ja kun käännyttiin katsomaan tienvarteen näkyi pusikossa kenguru! :) Ihan oikea, ei eläintarhassa asuva sellainen. Pinnaclesit oli hienot ja tunnelma oli korkealla kun ajeltiin ihan oikean australialaisen maaseudun halki.
Ensimmäinen yöpaikkamme oli Geraldton, 30 000 asukkaan kaupunki (ja oli muuten ylivoimaisesti suurin matkalla vaikkei sekään varsinaisesti elämää sykkinyt sunnuntai-iltana :D). Etsittiin majapaikan sijainti, jätettiin kamat mökkiin ja lähdettiin tutkimaan Geraldtonia. Kuten sanottu, oli sunnuntai-ilta joten meininki ei päätä huimannut. Löydettiin kuitenkin kiva satama-alue ja mm. Australian ainoa metallimajakka, ja käytiin kurkkaamassa myös yhtä kirkkoa joka pastellivärimaailmansa puolesta istui kyllä hyvin siihen übervärikkääseen kaupunkiin. :) Tarpeeksi kun oli kävelty, käytiin hakemassa kiinalaisesta murua rinnan alle ja kiivettiin HMAS Sydneyn muistomerkille syömään ja ihastelemaan auringonlaskua, reissun ensimmäistä muttei viimeistä.

Maanantain valjetessa kaikilla oli kova polte eteenpäin, olihan kohteena Shark Bay, Monkey Mia ja delfiinit ja matkan varrella monen monituista hienoa nähtävää UNESCO:n maailmanperintöreitin varrella. Geraldtonista lähdettyämme ajettiin myös "virallisesti" Australian outbackissa ja tien varrella oli muistutuksia juomaveden tarpeellisuudesta, "wild animals next 196km"-kylttejä sekä ilmoituksia siitä, että lähin seuraava huoltoasema on 260 kilometrin päässä. Maisema kävi myös karummaksi sitä mukaa mitä pohjoisempaan ajettiin, joenuomissa kasvoi puita (ja tiellä oli tulvista varoittavia liikennemerkkejä sekä korkeimmillaan 4 metriin yltäviä veden pinnan mittareita, mitä oli aika vaikea nyt uskoa), puskat pieneni, kumpaankin suuntaan sivulle aukesi aavaa kilometritolkulla ja tiellä oli semmosia about sadan kilometrin pituisia suoria. Aikamoista. :)

Suoraa tietä, suoraa tietä ajellen päästiin lopulta Shark Bayn maailmaperintöalueelle, joka on yksi vain noin 20 kohteesta, jotka täyttävät kaikki neljä luonnonkohteelle asetettua kriteeriä maailmanperintölistalle pääsemiseksi. Painii siis samassa sarjassa vaatimattomasti mm. Galapagossaarten kanssa. J Käytiin katsomassa stromatoliitteja, maapallon vanhimpia eläviä organismeja jotka on mahdollistaneet kehittyneemmän elämän vapauttamalla merestä happea ilmakehään. Stromatoliittien jälkeen vuorossa oli yksi ainakin oman reissun top viitoseen päässeistä kohteista: Shell Beach, pelkistä simpukankuorista koostuva ranta. Turkoosi meri, pilvettömältä taivaalta loistava aurinko ja vitivalkoinen simpukkaranta muodostivat näkymän, joka painui kyllä suoraan sydämeen. Matka jatkui Eagle Bluffin näköalapaikalle, josta hieman silmiä siristelemällä pystyi bongaamaan alhaalla meressä uiskentelevat rauskut ja mahdollisesti kilpikonnan :P. Jos suomalaiseen silmään jo tämä perthin ympäristön rantamaisema tuntui paratiisilta niin oli se vaan vielä ihan toista tuolla pohjoisemmassa. Väri turkoosi piti määritellä ihan uudestaan ja ajoittain oikein matalissa kohdissa vesi oli suorastaan mintunväristä. Valtameri, sen katselemiseen ja kuuntelemiseen ei kyllä pysty kyllästymään millään.

Viimeiset kilometrit ennen maanantain ja tiistain matkakohdetta tuntuivat melkoisen pitkiltä, mutta lopulta odotus palkittiin. Monkey Mia on lähes sataprosenttisesti delfiiniturismin ympärillä pyörivä kylä, joka koostuu oikeastaan puhtaasti Dolphin resortista (majoitus) ja muutamasta siihen alueeseen kuuluvasta kaupasta ja ravintolasta. Ihmisten ja delfiinien suhde Monkey Miassa on kymmeniä vuosia vanha ja alkanut ilmeisesti sattumalta, kun eräs kalastaja vaimoineen alkoi ruokkimaan delfiinejä kalanperkeillä. Turistikohteeksi Monkey Mia muodostui kun sana rantaan tulevista delfiineistä levisi. Nykyään touhu on hyvin säädeltyä, 24 delfiinistä (joka on kuulemma siis ennätysmäärä rantaan tulleita) ruokitaan vain viittä ja nekin saavat päivässä kukin vain 500grammaa kalaa kaikkiaan yli 10kilon päivittäistarpeestaan. Ruokintatilaisuuksia on kolme aamupäivän aikana ja ne pidetään suhteellisen lyhyinä jotta delfiinien on mahdollista myös toteuttaa luonnollista käytöstään: kalastaa, imettää poikasiaan (joka onnistuu vain syvemmässä vedessä) ja opettaa poikasiaan kalastamaan. Delfiinit ovat luonnostaan uteliaita, leikkisiä ja ihmisystävällisiä joten ne tulevat melkoisen lähelle, myös ne joita ei ruokita. Niistä myös huomasi, että ne ovat villejä eikä mitenkään koulutettuja kun yksi delfiini mm. lähti kalaämpärin äärestä kalastamaan omia eväitään. :) Delfiinit myös tulevat rantaan omilla ehdoillaan. Joinain päivinä niitä on 3, joinain 20 ja kuulemma 3-4 päivänä vuodessa ei välttämättä ollenkaan. Onneksemme kuitenkin me näimme delfiinejä molempina aamuina. :) Delfiinien lisäksi Monkey Miassa bongasimme rannalla nokkasiilin, joka vipelsi kovaa kyytiä pusikkoon turvaan.

Ensimmäinen ilta Monkey Miassa meni pääosin hengaillessa. Käveltiin hiekkarannalla, istuttiin iltaa muutaman siiderin ja Shanghain merkeissä ja hipsittiin ajoissa nukkumaan. Tiistaina herätys olikin sitten seiskan aikoihin ja edessä treffit delfiinien kanssa klo 0745. Rannalla saimme tarkat ohjeet koska veteen saa astua ja miten, jostain syystä delfiinit kuulemma suosivat tasaista rivimuodostelmaa: mitä tasaisemmassa rivissä ihmiset rantavedessä seisovat, sen lähemmäs delfiinit uivat. Myöskään kovin syvälle ei saanut mennä, vain noin nilkkoihin asti oli vettä. Delfiinejä ei saanut myöskään lähestyä eikä koskettaa, ja kun ruokinta alkoi, piti kaikkien tulla pois vedestä. Ihmisten peruuttaessa lähtivät delfiinit uimaan vauhdilla rantaan päin, selvästi tiesivät mitä oli tulossa. :) Kovin montaa delfiiniä ei tiistaiaamun kunniaksi ollut ilmaantunut paikalle, mutta ihmeellistä se oli silti.
Delfiinien ja aamupalan jälkeen ajelimme 25km päähän Denhamiin katsastamaan mm. seuraavan päivän eväiden saatavuuden ja muutenkin vilkaisemaan hieman ympärille. Olihan se, pienen pieni "kaupunki", noin 600 asukasta ja välttämättömyydet: Posti, kauppa ja viinakauppa. :D Tokihan se tarttui postikortti ja viinipullo matkaan joista tosin kumpikin kulkeutui Coral Bayhin asti ennen matkaanlähtemistään tai tyhjenemistään. :D
Denhamista rullailtiin takaisinpäin kohti Monkey Miaa ja matkalla pysähdyttiin vielä yhdessä Shark Bayn maailmanperintöalueen kohteessa: Little Lagoonilla, joka on siis juuri sitä mitä voi nimestä kuvitella, pikkuinen laguuni jolla on semmoinen pieni puronlevyinen yhteys Intian valtamereen. Vesi oli sen verran lämmintä että pitihän se pulahtaa uimaan ja sen jälkeen kömpiä rannalle itseään grillaamaan. Reilun tunnin jaksoi tytöt aurinkoa palvoa ja pojat sai samalla vähän leikkiä meidän nelivedon kanssa pehmeillä hiekkateillä, tuloksena kaikille hyvä mieli. :) Majoitukseen palattua tehtiin suunnitelmat illaksi ravitsemusmielessä ja sitten itse kukin hajaantui tekemään omiaan. Me käytiin kävelemässä parin kilometrin mittainen luontopolku jolta löytyi ihan huimasti kaikenmaailman liskojen ja käärmeiden ja emujen jälkiä. :) Illaksi kokoonnuttiin syömään yhdessä resortin hienompaan ravintolaan, jossa sai kyllä todeta että kun on ainut ravitsemusliike kymmenien kilometrien säteellä niin on hinnatkin sen mukaiset. Noh, nälkä lähti ja ruoka oli ihan hyvää, ei siis valittamista. :)

Seuraavana aamuna käytiin vielä uudestaan heippaamassa delfiinejä, ja tällä kertaa ne tulivatkin ihan tosi lähelle kohtaa, jossa seisottiin Siirin kanssa. Delfiinien lisäksi bongattiin myös kissahai, joka tuli pyörimään ihan siihen jalkoihin. Jänskää! :D Delfiinien jälkeen matka jatkui taas pohjoiseen kohti toista ”pääkohdettamme” Coral Bayta. Matkalla ylitettiin Kauriin kääntöpiiri, ja turisteiltiin urakalla kun pysähdyttiin totta kai siihen kyltille ryhmäkuvaan.

Coral Bay oli ihan uskomaton. Sieltä löytyy siis Ningaloo Reef, joka on joidenkin snorklailuharrastajien mielipiteen mukaan jopa upeampi kuin Suuri valliriutta. Jos ei muuten, niin ainakin sen takia että se ei ole jossain keskellä merta, vaan tulee kirjaimellisesti rantaan asti. Varsin mahtava kohde ensikertalaiselle snorklaajalle. J Pulikoimisen lisäksi tuli hieman harrastettua auringonpalvontaa, tuloksena elämäni paras rusketus (ja perthiläisten kateelliset kommentit kotiinpalattua, kjähkjäh..). Korallien lisäksi tuli nähtyä värikkäitä pikkukaloja ja lasipohjaveneajelulla myös kilpikonnia. Käytiin myös kävelyllä suojaisemmassa poukamassa, joka suorastaan vilisi rauskuja. Ihan mahtava tunne, kun seisoi vedessä liikkumatta ja rauskut lipui ohitse! J Samassa poukamassa saimme ihastella myös riuttahaita, jotka toisin kuin se kissahai, oli ihan semmosia oikean hain näköisiä. Kuulemma myös ihmiselle ihan vaarattomia, ei siis hätiä mitiä vaikka noin 10 metrin päässä semmoisista seistiinkin. ;P

Niin ja tulihan Coral bayssa tosiaan tyhjennettyä se viinipullokin. Rannalla, täysikuun loisteessa. Ei paha. Paha oli sen sijaan se, että meidän majapaikan hanoista ei tullut kuin suolavettä, hippasen oli siis limainen olo kahden päivän jälkeen. :D

Seuraavaksi (nyt liikutaan siis ööö perjantaissa) oli aika kääntää Nissanin keula kohti etelää ja kotia. Ensimmäinen paluumatkan taipaleista oli tähän asti lyhin, vain noin 250 kilometriä ja edessä oli leppoisa päivä Carnarvonissa muutaman melkoisen vauhdikkaan reissupäivän jälkeen. Käytiin kävelemässä päästä päähän One Mile Jetty, nimensä mukaisesti piiiiiiiiiiiiiiitkä laituri, ja ilta meni grillaillessa ja korttia pelatessa piskuisessa mökissämme. Hieman alkoi myös matkaväsymys painaa ja tuli hajoiltua erinäisille kommenteille, kuten mm. otsikossa esiintyvälle munavattuvissylle. Mun avattu vissy, munavattuvissy. Hauskaa? Eikö? No, silloin se tuntui maailman parhaalta läpältä. :D
Lauantaiaamuna piipahdimme paikallisella torilla josta tarttui mukaan hieman tuliaisia ja BANAANEJA. Carnarvon on siis WA:n pääasiallinen banaanintuottaja, ja koska viime vuonna kaikki banaanit söi sykloni, on kilohinta huidellut jossain 11 dollarin paikkeilla. Paikan päällä hinta oli enää 5 dollaria kilolta joten pitihän se ostaa matkaevästä.

Lauantain kohde oli Kalbarri ja erityisesti sen kansallispuisto. Uskomattomia punaisia kallioita, keskeltä ei mitään jokiuomaan vajoavia rotkoja, 38 astetta lämmintä… ja kärpäsiä. Kärpäsiä suussa, korvissa, nenässä ja miljoona kärpästä autossa vaikka kehityttiinkin hurjan taitaviksi autoonsukeltajiksi kun ei siinä kärpäsmeressä viitsinyt montaa sekuntia pitää ovia auki. :D
Kuuluisin kansallispuiston kivimuodostelmista, Nature’s window, ajoitettiin auringonlaskun ajalle ja olihan se nyt jotain ihan ainutlaatuista kun laskevan auringon säteet värjäävät muutenkin jo punaisen kiven. Huhhuh, ei voi muuta sanoa.

Viimeinen matkapäivä alkoi Kalbarrin kansallispuiston toisesta osasta muhkeita aaltoja ja rantajyrkänteitä tutkien. Ilma oli t ö r k e ä n sumuinen joten minkäänlaista elämää (kuten esim. valaita joita tuolta olisi ollut mahdollisuus nähdä) oli turha etsiskellä, mutta reilu tunti saatiin silti aikaa kulumaan ihan vaan niitä varmaan kymmenmetrisiä aaltoja tuijotellessa. Siinä tunsi itsensä taas niin pieneksi ja nöyräksi luontoäidin voiman edessä, hyvällä tavalla. Meri on suuri, ihminen on pieni. Kotimatkalla nähtiin myös Pink Lake, luonnon beetakaroteenin vaaleanpunaiseksi värjäämä luonnonjärvi.

Iltapäivällä alkoi kaikilla jo kajastella koti mielessä ja päästiinkin hyvällä sykkeellä n. 150 kilometrin päähän Perthistä kun alettiin tiirailemaan että taivaanrannassa näkyy kovasti jotain savuntapaista. Eikä aikaakaan, kun vastaan tuli poliisisetä, joka kertoi että edessä on metsäpaloalue ja meidän pitää pikkuisen kiertää. 80 kilometriä lähes suoraan takaisin sinne päin mistä olimme tulossa. Great. Eipä siinä mitään, reissuhengestä kertoo kai se, että vielä tässäkin vaiheessa jaksettiin olla suhteellisen hyvällä tuulella, ja ihastella mahtavia oikeita maalaismaisemia joille kiertotie meidät johdatti. J Ja johdattihan se lopulta myös kotiin asti väsyneinä mutta oikein onnellisina ja monenmonta muistoa ja valokuvaa rikkaampana. (Pahoitteluni, valokuvien lisääminen tähän blogiin on edelleen pain in the ass mutta Facebookiin niitä ilmestyy kyllä aikanaan siihen samaan albumiin jonka osoite on täällä jossain.)

Örps. Olipas siinä tekstiä. Onnittelut ja kiitos ja anteeksi sinulle, joka jaksoit lukea loppuun asti!

Making a difference in peoples' lives

Ajatuksia on paljon, mutta jotenkin niitä on vaikea muodostaa sanoiksi. Jo tämä lyhyt aika täällä on muuttanut minua ihmisenä, tai ehkä pikemminkin tehnyt minusta enemmän minän. Alkuviikolla pidetyssä debriefingissä poikien kampusta koskien joku mainitsi, että tuo (työ)porukka saa kaiken lähellään kukoistamaan, ja se pitää paikkansa jossain määrin myös meihin suomalaisiin. Ystävällisyys, huomaavaisuus, iloisuus. Se, kun ei tarvitse hetkeäkään miettiä sitä, ovatko ihmiset ympärilläsi luottamuksen arvosia. Aito hyväntahtoisuus, yhteinen pyrkimys sitä kohti että jokaisella olisi paikka ja mahdollisuus olla oma itsensä. Tän viikon härdellin keskellä bongasin jostain muuttolaatikosta Michaelin käyntikortteja, joissa oli otsikossa näkyvä kirkon slogan, joka kyllä pitää harvinaisen hyvin paikkansa. :) Kaikille tämä ei varmastikaan sovi, mutta mulle täältä on löytynyt "henkinen koti". Nyt sitten vain on edessä työ sen kanssa, miten sen henkisen kodin saa tuotua mukanaan omaan kotiin. Be the change you want to see in the world ja silleen. :)

Tällä viikolla (meidän “lomaviikolla”, heh..) on saanut toimia kunnon sekatyömiehenä/naisena kun on mm. paklattu seiniä, koottu varastohyllyjä, niputettu johtoja ja roudattu kamaa paikasta toiseen. Suomalainen työmoraali on saanut osakseen ihan suhteettomasti kiitosta, yhtenä päivänä Michael ihasteli että ei olis uskonu että me saadaan yhdessä päivässä niin paljon aikaan… ei sitten siinä ruvettu selittelemään, että niin no, oikeastaan me tehtiin tämä homma 2 tunnissa ja lopun aikaa ollaan istuttu ottamassa aurinkoa. :D Tämän viikon aikana on myös saanut kunnolla tuta tämän australialaisen mentaliteetin: tehdään suunnitelma, hylätään suunnitelma ja tehdään uusi, unohdetaan kertoa suunnitelmien muuttumisesta edellisen suunnitelman mukaan toimiville suomalaisille. :D Klo 9:00 on mitä tahansa klo 9:30 ja 11:00 välillä, mutta sitten kun aussit lopulta ilmaantuvat paikalle, pitää liikkua rivakasti sillä itse he ovat hieman huonoja odottamisessa.

Viikko on ollut hieman kaoottinen, niin monta rautaa on kirkko/catalyst –kombolla nyt tulessa, ja myös hieman stressaava koska niin paljon riippuu toisten ihmisten työpanoksesta (sähkö/putki/lattiamiehet muutamia mainitakseni) ja deadlineja on monta: huomenna edessä oleva nuorten tapahtuma kirkolla, viikon päästä alkava lukukausi poikien uudella kampuksella ja uusi yhteistyö Perthin eteläpuolella olevan kirkon ja samantapaisen vaihtoehtoisen koulutusohjelman kanssa… unohtamatta edelleen Michaelin terveysongelmia ja sitä, että he eivät edelleenkään pääse omaan kotiinsa. Tämän kaiken keskellä tyypit, erityisesti Michael mutta muutkin, jaksavat olla iloisia ja ystävällisiä ja kantavat huolta meidän viihtymisestä ja pärjäämisestä. Remonteeraamisen keskellä on saatu myös aikaan hyviä keskusteluja, pienestäkin kysymyksestä Michael intoontuu puhumaan pitkään ja kaikesta näkee kuinka sydämestään mukana hän on työssään sekä kirkkonsa pastorina että catalyst schoolin johtajana ja aboriginaalien ”asianajajana”.Hieno esimerkki siitä, miten sitä jaksaa kaikenlaiset vastoinkäymiset kun takana on vankka arvopohja ja tietää toimivansa oikean asian puolesta.

Tänään otettiin Jaakon kanssa hieman vapaata, ja suunnattiin ensin uudelleen museoon, jossa pääsimme tällä kertaa jopa siihen aboriginaalinäyttelyynkin. Pienessä näyttelysalissa vierähti yli 2 tuntia. Todella puhutteleva kokoelma, tarina maailman ehkä vanhimmasta yhä elävästä kulttuurista ja valkoisten eurooppalaisten ylimielisyydestä. Avasi hieman uudella tavalla tätä täällä tehtävää työtä. Kosketti, ihastutti, vihastutti, ja jätti jälkeensä kysymyksen siitä, olisiko sitä itsekään toiminut yhtään sen paremmin jos olisi siihen aikaan elänyt.

Museon jälkeen vuorossa oli Perth Royal Show, täällä vuosittain järjestettävä viikon mittainen tapahtuma joka on vähän niinkuin yhdistelmä maatalousnäyttelyä, messuja, tivolia ja markkinoita. :D Käytiin mm. rapsuttelemassa cairninpentua (HUONO idea!! ensimmäistä kertaa Kurikasta lähtemisen jälkeen oli todella lähellä ettei tullut itku), seuraamassa paimenkoiranäytöstä sekä maistelemassa viinejä, suklaita, jäätelöitä, pitsaa.... ilta show'ssa päättyi 3D-ilotulitukseen, joka oli kyllä ehkä hienoin ikinä näkemäni ilotulitus. :) Hieno, joskin hieman liian pitkä päivä takana tänään!

Huomenna on sitten vuorossa vielä nuorten tapahtuma iltasella, ja sunnuntaiaamuna starttaa reilun viikon mittainen road trippimme! Ohjelmassa on mm. Pinnacles desert, Kalbarrin kansallispuisto pinkkeine järvineen sekä Monkey Mia & Coral Bay, Ningaloon riutta joka kuulemma vetää vertoja jopa Suurelle valliriutalle. Voitaneen siis sanoa, että odotamme innolla! :)