Munavattuvissy eli kertomus 3300 kilometristä Australian länsirannikkoa

Olihan se sellainen roadtrip. 3300 km 8 päivässä ei ole ihan helppo nakki ja nyt onkin pienoinen matkaväsymys päällä, tosin palatessa huomasi kyllä myös sen, että Timothy house on oikeasti Koti, kun tuli se semmoinen fiilis kun palaa reissulta kotiin. :)

Matka alkoi siis sunnuntaina 9.10. klo 8 aamulla (vain puoli tuntia sovitusta aikataulusta myöhässä!) ensimmäisenä kohteena Pinnacles desert, tosin ajomatkalla bongattiin myös jotain paljon odotettua: pysähdyttiin sattumanvaraisesti tienvarteen ja kun käännyttiin katsomaan tienvarteen näkyi pusikossa kenguru! :) Ihan oikea, ei eläintarhassa asuva sellainen. Pinnaclesit oli hienot ja tunnelma oli korkealla kun ajeltiin ihan oikean australialaisen maaseudun halki.
Ensimmäinen yöpaikkamme oli Geraldton, 30 000 asukkaan kaupunki (ja oli muuten ylivoimaisesti suurin matkalla vaikkei sekään varsinaisesti elämää sykkinyt sunnuntai-iltana :D). Etsittiin majapaikan sijainti, jätettiin kamat mökkiin ja lähdettiin tutkimaan Geraldtonia. Kuten sanottu, oli sunnuntai-ilta joten meininki ei päätä huimannut. Löydettiin kuitenkin kiva satama-alue ja mm. Australian ainoa metallimajakka, ja käytiin kurkkaamassa myös yhtä kirkkoa joka pastellivärimaailmansa puolesta istui kyllä hyvin siihen übervärikkääseen kaupunkiin. :) Tarpeeksi kun oli kävelty, käytiin hakemassa kiinalaisesta murua rinnan alle ja kiivettiin HMAS Sydneyn muistomerkille syömään ja ihastelemaan auringonlaskua, reissun ensimmäistä muttei viimeistä.

Maanantain valjetessa kaikilla oli kova polte eteenpäin, olihan kohteena Shark Bay, Monkey Mia ja delfiinit ja matkan varrella monen monituista hienoa nähtävää UNESCO:n maailmanperintöreitin varrella. Geraldtonista lähdettyämme ajettiin myös "virallisesti" Australian outbackissa ja tien varrella oli muistutuksia juomaveden tarpeellisuudesta, "wild animals next 196km"-kylttejä sekä ilmoituksia siitä, että lähin seuraava huoltoasema on 260 kilometrin päässä. Maisema kävi myös karummaksi sitä mukaa mitä pohjoisempaan ajettiin, joenuomissa kasvoi puita (ja tiellä oli tulvista varoittavia liikennemerkkejä sekä korkeimmillaan 4 metriin yltäviä veden pinnan mittareita, mitä oli aika vaikea nyt uskoa), puskat pieneni, kumpaankin suuntaan sivulle aukesi aavaa kilometritolkulla ja tiellä oli semmosia about sadan kilometrin pituisia suoria. Aikamoista. :)

Suoraa tietä, suoraa tietä ajellen päästiin lopulta Shark Bayn maailmaperintöalueelle, joka on yksi vain noin 20 kohteesta, jotka täyttävät kaikki neljä luonnonkohteelle asetettua kriteeriä maailmanperintölistalle pääsemiseksi. Painii siis samassa sarjassa vaatimattomasti mm. Galapagossaarten kanssa. J Käytiin katsomassa stromatoliitteja, maapallon vanhimpia eläviä organismeja jotka on mahdollistaneet kehittyneemmän elämän vapauttamalla merestä happea ilmakehään. Stromatoliittien jälkeen vuorossa oli yksi ainakin oman reissun top viitoseen päässeistä kohteista: Shell Beach, pelkistä simpukankuorista koostuva ranta. Turkoosi meri, pilvettömältä taivaalta loistava aurinko ja vitivalkoinen simpukkaranta muodostivat näkymän, joka painui kyllä suoraan sydämeen. Matka jatkui Eagle Bluffin näköalapaikalle, josta hieman silmiä siristelemällä pystyi bongaamaan alhaalla meressä uiskentelevat rauskut ja mahdollisesti kilpikonnan :P. Jos suomalaiseen silmään jo tämä perthin ympäristön rantamaisema tuntui paratiisilta niin oli se vaan vielä ihan toista tuolla pohjoisemmassa. Väri turkoosi piti määritellä ihan uudestaan ja ajoittain oikein matalissa kohdissa vesi oli suorastaan mintunväristä. Valtameri, sen katselemiseen ja kuuntelemiseen ei kyllä pysty kyllästymään millään.

Viimeiset kilometrit ennen maanantain ja tiistain matkakohdetta tuntuivat melkoisen pitkiltä, mutta lopulta odotus palkittiin. Monkey Mia on lähes sataprosenttisesti delfiiniturismin ympärillä pyörivä kylä, joka koostuu oikeastaan puhtaasti Dolphin resortista (majoitus) ja muutamasta siihen alueeseen kuuluvasta kaupasta ja ravintolasta. Ihmisten ja delfiinien suhde Monkey Miassa on kymmeniä vuosia vanha ja alkanut ilmeisesti sattumalta, kun eräs kalastaja vaimoineen alkoi ruokkimaan delfiinejä kalanperkeillä. Turistikohteeksi Monkey Mia muodostui kun sana rantaan tulevista delfiineistä levisi. Nykyään touhu on hyvin säädeltyä, 24 delfiinistä (joka on kuulemma siis ennätysmäärä rantaan tulleita) ruokitaan vain viittä ja nekin saavat päivässä kukin vain 500grammaa kalaa kaikkiaan yli 10kilon päivittäistarpeestaan. Ruokintatilaisuuksia on kolme aamupäivän aikana ja ne pidetään suhteellisen lyhyinä jotta delfiinien on mahdollista myös toteuttaa luonnollista käytöstään: kalastaa, imettää poikasiaan (joka onnistuu vain syvemmässä vedessä) ja opettaa poikasiaan kalastamaan. Delfiinit ovat luonnostaan uteliaita, leikkisiä ja ihmisystävällisiä joten ne tulevat melkoisen lähelle, myös ne joita ei ruokita. Niistä myös huomasi, että ne ovat villejä eikä mitenkään koulutettuja kun yksi delfiini mm. lähti kalaämpärin äärestä kalastamaan omia eväitään. :) Delfiinit myös tulevat rantaan omilla ehdoillaan. Joinain päivinä niitä on 3, joinain 20 ja kuulemma 3-4 päivänä vuodessa ei välttämättä ollenkaan. Onneksemme kuitenkin me näimme delfiinejä molempina aamuina. :) Delfiinien lisäksi Monkey Miassa bongasimme rannalla nokkasiilin, joka vipelsi kovaa kyytiä pusikkoon turvaan.

Ensimmäinen ilta Monkey Miassa meni pääosin hengaillessa. Käveltiin hiekkarannalla, istuttiin iltaa muutaman siiderin ja Shanghain merkeissä ja hipsittiin ajoissa nukkumaan. Tiistaina herätys olikin sitten seiskan aikoihin ja edessä treffit delfiinien kanssa klo 0745. Rannalla saimme tarkat ohjeet koska veteen saa astua ja miten, jostain syystä delfiinit kuulemma suosivat tasaista rivimuodostelmaa: mitä tasaisemmassa rivissä ihmiset rantavedessä seisovat, sen lähemmäs delfiinit uivat. Myöskään kovin syvälle ei saanut mennä, vain noin nilkkoihin asti oli vettä. Delfiinejä ei saanut myöskään lähestyä eikä koskettaa, ja kun ruokinta alkoi, piti kaikkien tulla pois vedestä. Ihmisten peruuttaessa lähtivät delfiinit uimaan vauhdilla rantaan päin, selvästi tiesivät mitä oli tulossa. :) Kovin montaa delfiiniä ei tiistaiaamun kunniaksi ollut ilmaantunut paikalle, mutta ihmeellistä se oli silti.
Delfiinien ja aamupalan jälkeen ajelimme 25km päähän Denhamiin katsastamaan mm. seuraavan päivän eväiden saatavuuden ja muutenkin vilkaisemaan hieman ympärille. Olihan se, pienen pieni "kaupunki", noin 600 asukasta ja välttämättömyydet: Posti, kauppa ja viinakauppa. :D Tokihan se tarttui postikortti ja viinipullo matkaan joista tosin kumpikin kulkeutui Coral Bayhin asti ennen matkaanlähtemistään tai tyhjenemistään. :D
Denhamista rullailtiin takaisinpäin kohti Monkey Miaa ja matkalla pysähdyttiin vielä yhdessä Shark Bayn maailmanperintöalueen kohteessa: Little Lagoonilla, joka on siis juuri sitä mitä voi nimestä kuvitella, pikkuinen laguuni jolla on semmoinen pieni puronlevyinen yhteys Intian valtamereen. Vesi oli sen verran lämmintä että pitihän se pulahtaa uimaan ja sen jälkeen kömpiä rannalle itseään grillaamaan. Reilun tunnin jaksoi tytöt aurinkoa palvoa ja pojat sai samalla vähän leikkiä meidän nelivedon kanssa pehmeillä hiekkateillä, tuloksena kaikille hyvä mieli. :) Majoitukseen palattua tehtiin suunnitelmat illaksi ravitsemusmielessä ja sitten itse kukin hajaantui tekemään omiaan. Me käytiin kävelemässä parin kilometrin mittainen luontopolku jolta löytyi ihan huimasti kaikenmaailman liskojen ja käärmeiden ja emujen jälkiä. :) Illaksi kokoonnuttiin syömään yhdessä resortin hienompaan ravintolaan, jossa sai kyllä todeta että kun on ainut ravitsemusliike kymmenien kilometrien säteellä niin on hinnatkin sen mukaiset. Noh, nälkä lähti ja ruoka oli ihan hyvää, ei siis valittamista. :)

Seuraavana aamuna käytiin vielä uudestaan heippaamassa delfiinejä, ja tällä kertaa ne tulivatkin ihan tosi lähelle kohtaa, jossa seisottiin Siirin kanssa. Delfiinien lisäksi bongattiin myös kissahai, joka tuli pyörimään ihan siihen jalkoihin. Jänskää! :D Delfiinien jälkeen matka jatkui taas pohjoiseen kohti toista ”pääkohdettamme” Coral Bayta. Matkalla ylitettiin Kauriin kääntöpiiri, ja turisteiltiin urakalla kun pysähdyttiin totta kai siihen kyltille ryhmäkuvaan.

Coral Bay oli ihan uskomaton. Sieltä löytyy siis Ningaloo Reef, joka on joidenkin snorklailuharrastajien mielipiteen mukaan jopa upeampi kuin Suuri valliriutta. Jos ei muuten, niin ainakin sen takia että se ei ole jossain keskellä merta, vaan tulee kirjaimellisesti rantaan asti. Varsin mahtava kohde ensikertalaiselle snorklaajalle. J Pulikoimisen lisäksi tuli hieman harrastettua auringonpalvontaa, tuloksena elämäni paras rusketus (ja perthiläisten kateelliset kommentit kotiinpalattua, kjähkjäh..). Korallien lisäksi tuli nähtyä värikkäitä pikkukaloja ja lasipohjaveneajelulla myös kilpikonnia. Käytiin myös kävelyllä suojaisemmassa poukamassa, joka suorastaan vilisi rauskuja. Ihan mahtava tunne, kun seisoi vedessä liikkumatta ja rauskut lipui ohitse! J Samassa poukamassa saimme ihastella myös riuttahaita, jotka toisin kuin se kissahai, oli ihan semmosia oikean hain näköisiä. Kuulemma myös ihmiselle ihan vaarattomia, ei siis hätiä mitiä vaikka noin 10 metrin päässä semmoisista seistiinkin. ;P

Niin ja tulihan Coral bayssa tosiaan tyhjennettyä se viinipullokin. Rannalla, täysikuun loisteessa. Ei paha. Paha oli sen sijaan se, että meidän majapaikan hanoista ei tullut kuin suolavettä, hippasen oli siis limainen olo kahden päivän jälkeen. :D

Seuraavaksi (nyt liikutaan siis ööö perjantaissa) oli aika kääntää Nissanin keula kohti etelää ja kotia. Ensimmäinen paluumatkan taipaleista oli tähän asti lyhin, vain noin 250 kilometriä ja edessä oli leppoisa päivä Carnarvonissa muutaman melkoisen vauhdikkaan reissupäivän jälkeen. Käytiin kävelemässä päästä päähän One Mile Jetty, nimensä mukaisesti piiiiiiiiiiiiiiitkä laituri, ja ilta meni grillaillessa ja korttia pelatessa piskuisessa mökissämme. Hieman alkoi myös matkaväsymys painaa ja tuli hajoiltua erinäisille kommenteille, kuten mm. otsikossa esiintyvälle munavattuvissylle. Mun avattu vissy, munavattuvissy. Hauskaa? Eikö? No, silloin se tuntui maailman parhaalta läpältä. :D
Lauantaiaamuna piipahdimme paikallisella torilla josta tarttui mukaan hieman tuliaisia ja BANAANEJA. Carnarvon on siis WA:n pääasiallinen banaanintuottaja, ja koska viime vuonna kaikki banaanit söi sykloni, on kilohinta huidellut jossain 11 dollarin paikkeilla. Paikan päällä hinta oli enää 5 dollaria kilolta joten pitihän se ostaa matkaevästä.

Lauantain kohde oli Kalbarri ja erityisesti sen kansallispuisto. Uskomattomia punaisia kallioita, keskeltä ei mitään jokiuomaan vajoavia rotkoja, 38 astetta lämmintä… ja kärpäsiä. Kärpäsiä suussa, korvissa, nenässä ja miljoona kärpästä autossa vaikka kehityttiinkin hurjan taitaviksi autoonsukeltajiksi kun ei siinä kärpäsmeressä viitsinyt montaa sekuntia pitää ovia auki. :D
Kuuluisin kansallispuiston kivimuodostelmista, Nature’s window, ajoitettiin auringonlaskun ajalle ja olihan se nyt jotain ihan ainutlaatuista kun laskevan auringon säteet värjäävät muutenkin jo punaisen kiven. Huhhuh, ei voi muuta sanoa.

Viimeinen matkapäivä alkoi Kalbarrin kansallispuiston toisesta osasta muhkeita aaltoja ja rantajyrkänteitä tutkien. Ilma oli t ö r k e ä n sumuinen joten minkäänlaista elämää (kuten esim. valaita joita tuolta olisi ollut mahdollisuus nähdä) oli turha etsiskellä, mutta reilu tunti saatiin silti aikaa kulumaan ihan vaan niitä varmaan kymmenmetrisiä aaltoja tuijotellessa. Siinä tunsi itsensä taas niin pieneksi ja nöyräksi luontoäidin voiman edessä, hyvällä tavalla. Meri on suuri, ihminen on pieni. Kotimatkalla nähtiin myös Pink Lake, luonnon beetakaroteenin vaaleanpunaiseksi värjäämä luonnonjärvi.

Iltapäivällä alkoi kaikilla jo kajastella koti mielessä ja päästiinkin hyvällä sykkeellä n. 150 kilometrin päähän Perthistä kun alettiin tiirailemaan että taivaanrannassa näkyy kovasti jotain savuntapaista. Eikä aikaakaan, kun vastaan tuli poliisisetä, joka kertoi että edessä on metsäpaloalue ja meidän pitää pikkuisen kiertää. 80 kilometriä lähes suoraan takaisin sinne päin mistä olimme tulossa. Great. Eipä siinä mitään, reissuhengestä kertoo kai se, että vielä tässäkin vaiheessa jaksettiin olla suhteellisen hyvällä tuulella, ja ihastella mahtavia oikeita maalaismaisemia joille kiertotie meidät johdatti. J Ja johdattihan se lopulta myös kotiin asti väsyneinä mutta oikein onnellisina ja monenmonta muistoa ja valokuvaa rikkaampana. (Pahoitteluni, valokuvien lisääminen tähän blogiin on edelleen pain in the ass mutta Facebookiin niitä ilmestyy kyllä aikanaan siihen samaan albumiin jonka osoite on täällä jossain.)

Örps. Olipas siinä tekstiä. Onnittelut ja kiitos ja anteeksi sinulle, joka jaksoit lukea loppuun asti!